Päivä 2. Ratsastajaesikuvani

Päivä 1 - Miksi harrastan ratsastusta
Päivä 2 - Ratsastajaesikuvani
Päivä 3 - Toivelistani
Päivä 4 - Unelmahevoseni
iPäivä 5 - Ratsastusurani
Päivä 6 - Omat varusteeni
Päivä 7 - Kuinka hevoseni tuli minulle
Päivä 8 - Parhaat saavutukseni ratsastuksessa
Päivä 9 - Lempimerkkini
Päivä 10 - Kotitallini
Päivä 11 - Mitä hevoseni syö
Päivä 12 - Elämäni hevonen/hevoset
Päivä 13 - Hevoseni varusteet
Päivä 14 - Unelmatallini
Päivä 15 - Parhaat kuvat hevosestani
Päivä 16 - Mieleenpainuvimmat kilpailuni
Päivä 17 - Vahvuuteni ja heikkouteni ratsastajana
Päivä 18 - Tärkein ja turhin varusteeni
Päivä 19 - Hevosesikuvani
Päivä 20 - Tavoitteeni ratsastuksessa
Päivä 21 - Hevoseni hyvät ja huonot puolet
Päivä 22 - Videokooste hevosestani
Päivä 23 - Näin valmistaudun kilpailuihin
Päivä 24 - Hevosblogeja joita luen
Päivä 25 - Minä hevosenomistajana
Päivä 26 - Taustajoukkoni
Päivä 27 - Parhaat hevoskuvani (itsekuvatut)
Päivä 28 - Unohtumattomin hevosmuistoni
Päivä 29 - Ratsastusurani tärkein valmentaja/opettaja
Päivä 30 - Tilannekuvia ja kommelluksia




Monelle ihmiselle ratsastajaesikuvan löytäminen on varmaan helppoa. Kouluratsastajat varmasti sanoisivat, että Kyra ja esteratsastajat ehdottaisivat Forsteneja tai jotain muuta kuuluisaa esteratsastajaa. Eikä siinä mitään väärää olekaan. Itse ihailen Kyraa yhtä lailla kuin muutkin. Samalla tavalla Andreas Helgstrand onnistuu aina yllättämään minut upeilla ohjelmillaan. Varsinkin kun hän käyttää vapaaohjelmissaan täysin erillaista musiikkia kuin useimmat ratsastajat. Ja sekä hän, että hevonen omistavat uskomattoman rytmitajun. 


Kuitenkin nämä ihmiset ovat niin kaukana omasta elämästäni, etten oikein voi pitää heitä esikuvinani. Tiedän vain pintakiillotuksen kaikista heistä, enkä tiedä mitä sisältä löytyy. Esikuvan pitäisi olla samaistuttava, motivoiva ja sen pitäisi kannustaa jatkamaan eteenpäin. Ei kirjaimellisesti, mutta sanoillaan ja teoillaan. Jotenkin. Itse en pysty samaistumaan ihmiseen jota en tunne.

Oma esikuvani on oma äitini. Äitini on pienestä tytöstä lähtien käsitellyt hevosia edessäni ja opettanut minua, joten on kai oletettavissakin, että äiti on pikkutytön sankari. Mutta tämä kuitenkin on jatkunut myös vanhemmalle iälle, vaikka en aina sitä osaa näyttääkkään. Olen kuitenkin lapsi ja hän on minun äitini, joten väkisinkin konflikteja tulee. Kuitenkin olen aina arvostanut häntä ja hänen tapaansa käsitellä hevosiaan. Ja olen aina ollut ylpeä kun olen voinut todeta keskellä kisoja, että "jep, tuo on äitini" oli hän sitten radalla hevosen kanssa tai rakentamassa esteitä. 


Syy, miksi äitini on oma esikuvani on hänen määrätietoinen tapansa käsitellä hevosia hevosina, paikantaa suurimmat virheet sekä kyky ottaa hevoset yksilöinä. Hän ei harrasta rotusyrjintää, sillä miten muuten kaksi ravurisukuista hevosta olisi koskaan eksynyt meidän talliimme? Hän tekee ahkerasti töitä ja kannustaa ihmisiä jatkamaan eteenpäin. Hän on reilu, mutta tiukka valmentaja ja tekee selväksi, mitkä mahdollisuudet ovat. Realismi on kaiken perusta. Mutta kaiken tämän lisäksi hänessä on yksi ominaisuus ylitse muiden. Hän on nöyrä. Hän ei tuo itseään esille sen enempää kuin on tarve ja hän antaa tulosten puhua puolestaan. Hänellä ei ole tarvetta nostaa itseään muiden yläpuolelle. Hän on yksi ihminen muiden joukossa, jolla on vain taito opettaa. Niin ihmisiä kuin hevosia.

Kaiken mitä tiedän hevosista ja ratsastamisesta tulee äidiltäni. Vaikka aina en ole jaksanutkaan keskittyä ja olen raivonnut pää punaisena turhista asioista hän on pitänyt päänsä ja jaksanut odottaa, että oma intoni herää taas. Ja loppuviimeksi sekin kärsivällisyys tuotti tulosta. Hän on aina tehnyt kaiken eteeni, mutta teroittanut syvälle mieleen, ettei sitä kaikkea saa ilmaiseksi. Hän on opettanut oman nöyryytensä minulle (isäni kanssa, joka on tehnyt myös valtavan hyvän työn kasvatuksessani. Häneltä olen oppinut oikeasti elämisen arvokkuuden ja käyttäytymisen tärkeyden) ja teroittanut, että kateus ei vie minnekään, vaikka se välillä pistäytyisikin vierailulla. 

Äitini on myös opettanut minua järjestelmällisesti ratsastamaan. Hän ei ole päästänyt minua hyppäämään liian isoihin tai vaativiin tehtäviin ennen kuin olen oppinut ne perusasiat. Ei se korkeus, vaan se taito. Ei se vaativuus, vaan se siisteys. Hän on teroittanut, että kun jaksan olla tarpeeksi kärsivällinen ja oppia niillä välineillä mitä minulle on annettu sekä olen nöyrä voin kohota pitkällekin. En välttämättä kouluratsastajana, mutta hevosten käsittelijänä. 


Ja jotta isäni ei jäisi täysin varjoihin täytyy minun kiittää häntäkin, sillä vaikka en voi sanoa häntä ratsastajaesikuvakseni hän on minun esikuvani elämään. Kaikista peloista huolimatta hän jaksaa kannustaa minua ratsastuksessa ja auttaa aina tarvittaessa oli kyse koulusta tai muista ongelmista. Hän on koko perheemme tukipilari, jota ilman ainakaan minä en selviäisi. 

Kliseistä tai ei. Vanhempani ovat suurimmat esikuvani mitä minulla koskaan voi olla.

Päivä 1. Miksi ratsastan?

Päivä 1 - Miksi harrastan ratsastusta
Päivä 2 - Ratsastajaesikuvani
Päivä 3 - Toivelistani
Päivä 4 - Unelmahevoseni
iPäivä 5 - Ratsastusurani
Päivä 6 - Omat varusteeni
Päivä 7 - Kuinka hevoseni tuli minulle
Päivä 8 - Parhaat saavutukseni ratsastuksessa
Päivä 9 - Lempimerkkini
Päivä 10 - Kotitallini
Päivä 11 - Mitä hevoseni syö
Päivä 12 - Elämäni hevonen/hevoset
Päivä 13 - Hevoseni varusteet
Päivä 14 - Unelmatallini
Päivä 15 - Parhaat kuvat hevosestani
Päivä 16 - Mieleenpainuvimmat kilpailuni
Päivä 17 - Vahvuuteni ja heikkouteni ratsastajana
Päivä 18 - Tärkein ja turhin varusteeni
Päivä 19 - Hevosesikuvani
Päivä 20 - Tavoitteeni ratsastuksessa
Päivä 21 - Hevoseni hyvät ja huonot puolet
Päivä 22 - Videokooste hevosestani
Päivä 23 - Näin valmistaudun kilpailuihin
Päivä 24 - Hevosblogeja joita luen
Päivä 25 - Minä hevosenomistajana
Päivä 26 - Taustajoukkoni
Päivä 27 - Parhaat hevoskuvani (itsekuvatut)
Päivä 28 - Unohtumattomin hevosmuistoni
Päivä 29 - Ratsastusurani tärkein valmentaja/opettaja
Päivä 30 - Tilannekuvia ja kommelluksia


En oikein tiedä miksi tällaista "haastetta" pitäisi kutsua (ottaen huomioon, että revein tämän vaan jonkun blogista), mutta tässä ainakin tulee kerrottua enemmän itsestäni. Pala palalta kun on helpompi kertoa itsestään enemmän. Tämä myös hiukan auttaa minua pitämään blogia hieman aktiivisempana, koska nyt lomailu on vienyt mehut (ihan totta, odotan kouluun pääsyä innolla!), enkä siksi ole oikein vaivautunut kirjoittelemaan oikein mitään. Pyydän anteeksi lukijoilta, mutta pidän tätä blogia kuitenkin lähinnä itseäni varten, joten pidän taukoa silloin kun olen väsynyt.


Kuitenkin, palatakseni haasteeseen päivän 1 kysymys on; Miksi harrastan ratsastusta? Ensimmäitteeksi mieleeni tulisi vastata, että kyseinen harrastus tuli jo äidinmaidosta, mutta kyllä siihen omaa innostustakin on tarvittu. Kun on pienestä pitäen raahattu kärryissä nukkumaan tallin taakse, kun oma äiti ratsastaa omaa hevostaan niin jotenkin siihen vain on kasvanut kiinni. Kun kuitenkin hevosia on jollain tavalla aina kuulunut elämääni on sitä helppo ajatella, että tätä minäkin haluan tehdä. 


Minulla ei ole todellakaan varsinaista muistikuvaa siitä, miten ihmeessä olen päätynyt ensimmäisille ratsastustunneilleni. Tiedän aloittaneeni talutusratsastuksesta Luvialta, siirtyneeni sitten mitä ilmeisemmin Porin ratsastuskoululle ja sieltä Zilpalle. Porin ratsastuskoululta ja Zilpalta minulla on eniten muistoja. Esimerkiksi Porissa ollessani muistan sydämeni särkyneen ensimmäistä kertaa hevosten takia, kun rakas lumivalkoinen satuponini, jolla menin, myytiin. Zilpalla muistan rakastaneeni pientä mustaa shetlanninponia Ruffea, joka edelleenkin tallilla porskuttelee. Kasvettuani sitten ylitse shettiksistä muistan rakastaneeni estetunneillani russponi Keniä, joka oli ilkikurinen, mutta todella osaava ruuna. Voi sitä riemun määrää kun kyseinen poni oli kirjoitettu nimeni kohdalle tuntilistaan.


Suuretsinnöistäni huolimatta en löytänyt itsestäni digitaalisia valokuvia näiden hevosten selässä, joten valitettavasti joudumme jatkamaan ilman kuvia. 


Seuraava askel ratsastusurallani oli siirtyminen ratsastuskouluta "hevosenomistajaksi". Äitihän sen hevosen osti ja omisti, mutta oli se silti hieno tunne kun äitini soitti Silokalliolle jossa olin leirillä, että meille tulee hevonen. Koko huone kaikui silloin kiljunnasta. Manta oli kuitenkin silloin viisivuotias täysi vaavi vielä, joka ei ollut kuin muutaman kerran kantanut ihmistä selässään, joten oli turha edes kuvitella, että minä menisin sinne selkään tekemään jotain. Silloin elämääni astui mitä ihanin vanhafrouva lv-tamma Angelique, jolle epätoivoisesti yritin opettaa laukka-askelia. Enhän minä siinä onnistunut, mutta Ansku kuitenkin loi minuun enemmän itsevarmuutta, koska tämän hevosen kanssa pystyin jo menemään kentällä yksin kun äiti hääräsi tallissa. 


Kun sitten vuokratallin pito alkoi käydä ädilleni liian raskaaksi siirryimme Katan tallille Söörmarkkuun.Siellä minäkin jo pääsin paremmin ratsastaman Mantaa ja Mantan kanssa me kehityttiinkin hirmuisesti. Tässä vaiheessa silti alkoi jo olla hieman selainen olo, ettei aina olisi sinne tallille jaksanut lähteä. Katan tallilla ratsastin myös muutamaan kertaan yhtä syötävän suloista ponia/hevosta jonka nimeä, enkä rotua muista. Putosin tältä hevoselta/ponilta kolmesti saman päivän aikana, mutta pidin siitä silti hirveästi. Katan tallilla ollessani minusta tuli myös "julkkis", sillä minua ja Mantaa kuvattiin lastenohjelmaan nimelta Poinzi Viikon virtuooseiksi. 

 

 

 

 

Minä ja Mantila Katan tallin koulukisoissa.

Mantka Katan tallilta jatkuikin sitten omaan kotipihaan, jossa Mantan seurana oli hetkisen aikaa issikkaruuna Poku, jonka kanssa emme tulleet mitenkään hirveän hyvin toimeen, vaikka olikin maailman suloisin hevonen. Poku vain oli liian vaativa minulle. Tässä vaiheessa oma innostukseni alkoi suuntautua hieman muihin asioihin, mutta edelleen se pieni kipinä hevosen selkään kiivetessä aina syttyi. Kun sitten äiti osti Sandyn meille olin aivan myyty. Pieni musta tamma. Musta hevonen oli silloin mielestäni jotain todella hienoa. Sandykin tietysti oli täysin kokematon ratsuna. Viisivuotias ja lämminverinen kun oli. Mutta sitkeästi äiti työskenteli sen kanssa ja vaikka välillä en hommassa oikein jaksanut olla mukana täytyy myöntää, että hommaa oli aina hieno katsoa. Ja voi sitä riemun määrää kun pääsin Sandyn kanssa ratsastamaan. Herkkä ja vikkelä hevonen oli todella ihana ratsastaa ja pidin siitä enemmän kuin yhdestäkään ratsastuskouluhevosesta. 

Minä ja Sandy

Minä ja Sandy

Mutta vaikka kaikki perjaatteessa oli täydellisesti kohdallani silti yläasteelle siirtyessäni kaverit ja musiikki alkoivat kiinnostaa minua enemmän. Innostus hevosiin laantui osittain turhautumisen johdosta ja siksi, että kärsivällisyyteni ei riittänyt palaamaan takaisin niihin perusasioihin mitkä minulta oli jäänyt oppimatta kun pienenä en vain jaksanut mennä sinne koulutunneille (mikä ironia, että minusta lopulta tuli sitten koulutuuppari). Ratsastus muuttui enimmäkseen kevyeksi maastoiluksi ja heppojen hoitamiseksi silloin kun tarve oli. Sandy myytiin äitini kaverille, jonka kanssa siitä on nyt kehittynyt mahdottoman hieno hevonen. 


Kaksi vuotta pidin taukoa, mutta jostain syystä kahdeksannen luokan lopulla kun kohtalon ivasta kaaduin ranteeni päälle pyöräillessäni peilijäällä innostus syttyi uudestaan. Ei tietenkään siinä samalla hetkellä kun kosketin katukivetyksen jäistä pintaa vaan silloin kun sain tietää, etten voisi soittaa enää. Silloin huomasin, että se stressiä aiheuttanut tekijä oli poistunut elämästäni. Rakastin musiikkia, mutta soittaminen ei vain ollut sitä mitä halusin tehdä. Rippileirillä ollessani innostus vain kasvoi ja kasvoi. Päätin, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja opettelen oikeasti ratsastamaan Mantalla. Ei mutinoita, ei vastalauseita. 

Mika Tupunan hevosmaailmasta, joka antoi ahaa-elämyksen koulutunnilla.

Vinskin Poika, joka taas oli kunnon estetykki estetunnilla. Koulutunnilla meillä ei oikein synkannut.

Ja sitten palaamme takaisin tähän. Siihen, että omistan maailman ihanimman hevosen, joka yksinkertaisesti vain motivoi minua jatkamaan ja jatkamaan ollessaan positiivinen joka ikisessä tilanteessa. Ihan sama vaikka olisi kolmijalkainen se jaksaa höristä aina ja tutkia ympäristöään kun juuri syntynyt varsa. Manta ja äiti taas motivoimat minua yrittämään yhä enemmän ja enemmän. Koskaan kukaan ratsukko ei ole motivoinut minua enempää yrittämään kuin tämä. Samalla lailla Sandy ja äitini ystävä motivoivat minua yrittämään. He kun ovat selvinneet jo vaikka mistä asetetuista rajoista yli. Miksi siis minä en pystyisi siihen? Näiden ihmisten opit ja yksinkertainen rakkaus tätä harrastusta kohden auttavat jaksamaan ja hevoset taas ovat vain niin vilpittömiä, että niitä rakastaa. Jo sillon kärryissä nukkuessani varmasti tiesin missä tulen elämäni elämään. 

Hevoset eivät ole minulle enää harrastus. Ne ovat elämäntapa.

Ja siksi minä ratsastan.

 

Eivät kaikki juoksemaan luodut ihmisetkään juokse

HUOM! Kun nyt monelta tuntuu menneen tekstin pointti ohitse, selvennän hiukan. Kyseessä ovat siis ne lämminveriset ravurit, joista tosiaan ei ole radalle.

Tehdääs nyt heti tähän alkuun sellainen kysymys. On ihminen, jolla on pitkät, suorat ja terveet jalat. Hän on muutenkin kropastaan kevyt ja pystyisi pitkän tähtäimen harjoituksella juoksemaan hyvin kilpaa. Sitten meillä on ihminen, joka on hieman lyhyenläntä ja isoluustoinen sekä jaloissa pientä kääntymävikaa. Hänellä on vahva yläkroppa ja pystyisi hyvin esimerkiksi uimaan kilpaa pitkäntähtäimen harjoittelulla. Mutta mitä jos tämä pitkä haluaakin nostaa painoa hennolla kropallaan ja pätkä juosta, vaikkei heidän kroppansa perjaatteessa anna periksi tässä asiassa. Kukaan ei kuitenkaan tule sanomaan heille, että et sinä voi juosta tai sinä nostaa painoja. Ehkä sitten siinä vaiheessa, kun homma menee liian vakavaksi, eikä mahdollisuuksia pärjätä ole. Tai jos kumpikin vain satuttavat itseään pahoin lajeissa.

Miksi siis silti rajaamme hevoset niihin lajeihin mihin ne on jalostettu? Totta kai ensisijaisesti ravureita käytetään juoksijoina ja ratsuja ratsuina, mutta mitä jos ravurin rakenne ei annakkaan periksi juosta niin kovaa kun sen pitäisi? Tai puoliverisen rakenne tanssimaan koulua kuten sen pitäisi? Nykyisen käsityksen mukaan nämä "luonnottomuudet" ilmeisesti pitäisi pistää saman tien teuraaksi, kun ei niistä voi olla mihinkään. Onko näin?

Emme me kaikki ihmisetkään pysty edes harrastamaan haluamiamme lajeja sillä tasolla millä ehkä toivoisimme. Jollain ei ole sävelkorvaa kitaravirtuoosiksi, toisella taas on liian kierot jalat pikajuoksijaksi. Yksi on liian pitkä jokkeyksi ja toinen liian lyhyt koripalloilijaksi. Silti meitä ei kukaan estä harjoittelemasta sillä tasolla millä voimme pärjätä. Jokainen pystyy tiettyyn pisteeseen asti soittamaan kitaraa, jokainen juoksemaan. Jokainen pystyy laukkaamaan hevosensa kanssa kilpaa niin pitkälle, kun se ei ole ammattilaistasoa ja jokainen pystyy harrastelijatasolla pelaamaan koripalloa. Miksi siis meitä ei uhata laittaa teuraaksi, jos emme toimi siinä lajissa johon meidät on "jalostettu"?

Itse olen nähnyt ravisukuisen lämminverisen muuttuvan muutamassa vuodessa todella kauniiksi harrasteratsuksi ihan vain sen takia, että tämän rakenne oli kaukana siitä, mitä ravijalostuksella halutaan saada tulokseksi. Oma suomenhevosemmekin on ravitaustainen, mutta silti se rakastaa ylikaiken hyppäämistä ja oikeissa käsissä suorittaa monenlaiset erikoisesteetkin ongelmitta. Jokaisella hevosella on takaraivossaan ne kolme askellajia, eivätkä ne sieltä häivy ennen kuin ne opetetaan monien vuosien saatossa, että laukata ei saa. Silti voi olla edelleen mahdollista, että se pieni ajatus saadaan kaivettua ulos sieltä hevosen muistista.

Ihmisillä tuntuu kovasti olevan sellainen käsitys, että jokainen haluaisi aina kiivetä sinne huipulle jos omaa hevosta lähtee ostamaan. Miksi ostaa hevonen, jos sen kanssa ei halua edetä? Voihan aina ratsastaa ratsastuskoululla. Oman hevosen omistamisessa on myös se oma viehätyksensä. Se on omassa käytössä, sen kanssa edetään omaan tahtiin, eikä kukaan muu yritä vääntää siitä mitään muuta kun mitä itse haluaa. Ei siihen aina tarvita tavotteita, jotka kohoaa pilviin. Tavoitteena voi olla vaikka hevosen luottamuksen voittaminen, luonnollisen hevosmiestaidon oppiminen tai vaikka maastolenkki ilman mitään kyttäilyjä. Hyvinvoivan hevosen ei myöskään tarvitse olla joka viikonloppu kisaava hevonen, jolle syötetään joka purkista jotain. Se voi (ja yleensä yleisemmin myös on) se omalla pihalla laiduntava, laiskasti hännällään huiskiva lv/pv/ynnä muu, jolla on kaverinaan vaikka laiskanpulskea shetlanninponi. Joku voi nauttia näiden kanssa maastoilusta tai käsittelemisestä, eikä siinä pitäisi olla mitään väärää.

Ihmisiltä puuttuu nykyään eräänlainen kunnioitus toisiaan kohtaan ja yleisesti maalaisjärjen käyttö. On totta, ettei jokaisesta ex-ravurin raakista voi tulla jotain, jos niiden rakenne yksinkertaisesti on jokaisella solullaan vastaan peräänannon ajatusta ja silloin sen päivät on parempi lopettaa kuin jatkaa kiertoon laittamista. Mutta sama pätee ratsujen kohdalla. Joko niille on löydettävä koti, jossa niiden kanssa edetään hevosen sallimissa rajoissa tai sitten niidenkin päivät on päätettävä. Ja kuka kieltää opettamasta puoliveristä kärryjen eteen yhtään sen enempää, kun tekemään lämminverisestä ratsua? Ei siitä mitään vermon takasuorien kirijää tule, mutta harrasteluun sekin kelpaa yhtä hyvin. Jollain puoliverisellä voi olla sellainen rakenne, että se voikin pärjätä jonkin verran, kuten lämminverisellä ravurillakin saattaa olla hyvissä käsissä mahdollisuus pärjätä kouluradallakin.

Ihmisten tulisi vain pitää järki päässä. Jos hevonen ei taivu peräänannossa piaffeihin, tarviiko sille sellaisia opettaa? Täytyy tajuta, että jos ostat hevosen halvalla, siitä ei varmasti ole GP-tason ratsuksi. Jos ostat lämminverisen se tuskin vie sinua edes kansallisiin. Täytyy osata kartoittaa omat taidot, omat rahavarat ja omat tavoitteet ja sen perusteella miettiä sitä parasta vaihtoehtoa omalle kohdalle. Ottaako hevosen ylläpitoon vai ostaako sen oman vai jatkaako vielä valmentautumista ratsastuskoululla. Kukaan ihminenkään, jonka rakenne ei anna periksi ei ole pikajuoksia, aitajuoksia tai taitoluistelija Olympialaisissa jos rakenne ei anna periksi. Se ei kuitenkaan tee kenestäkään ihmisestä mitenkään huonompaa oman rotunsa edustajaa. Eikä se oikeuta haukkumaan ketään, joka kaikesta huolimatta haluaa niitä lajeja harrastaa siihen pisteeseen asti kun on mahdollisuus.

Äiti ja lv-t. Sparkling Sandy.

That feeling, when everything can explode at any time.

Rakas kuikeloni.

Huoleton on hevoseton. Jotenkin tällä hetkellä pystyn tunnustamaan tämän vanhan sananlaskun sanoman, sillä  olen tällä hetkellä huolta täynnä. Itse olen riskit ottanut ja vastuun myös kannan, mutta edes joskus sitä toivoisi asioiden menevän niin kuin alunperin oli suunniteltu. Että kaikki menisi kuten elokuvissa tai strömssöössä. Matkustamisen aiheuttama rasitus varmaan aiheuttaa sen, että ajattelen sitä kaikkein pahinta vaihtoehtoa, vaikka eihän tässä nyt ole edes toinen jalka vielä haudassa. Jotenkin vain pelkään, että mitä jos sitten kuitenkin? Saadessani tämän hevosen ajattelin, että meillä tulisi olemaan edes neljä vuotta vielä yhteiseloa. Eikä se edelleenkään ole mahdotonta, mutta mun pitää tunnustaa se fakta, että jos tuo hevonen ei pysty enää liikkumaan normaalisti ei sitä ole mitään järkeä pitää pihassa seisomassa, koska se rakastaa liikuntaa. Vaikka se silloin viimeisellä ratsastus kerralla ennen matkaa oli jo kipeä se teki silti täysillä töitä. Sillon se oli vasta pientä epäpuhtautta, mutta kyllä se keuhkoinfektiossakin ollessaan meinasi tulla seinähulluksi ilman liikuntaa. Ei siitä ole pullahevoseksi, ei tosiaan.

Aijon toki tehdä kaikkeni tämän hevosen eteen, siitä ei ole kysymys. Mutta oon jotenkin tänään hyvin epätoivoinen. Ehkä se johtuu siitä, että koska se oli nyt ollut pitkään laitumella niin se oli erittäin väsyneen näköinen ja sen polvessa oli aika ison näköinen, mutta kuitenkin harmiton pintahaava. Nää sai sen näyttämään niin ryvettyneeltä, että  mulle meinas tulla itku. Hyvin sitä on hoidettu, mutta laidunelämä tekee kuitenkin aina osansa. Toivon nyt todella, että kun se pääsee kotiin lepäämään ja se lihashuolletaan, sille tehdään kunnollinen liikuntaohjelma ja säännölliset venyttelyt auttais tuohon ontumiseen. Mitään muuta järkevää syytä tohon ontumiseen ei oikein ole kun lihasperänen jännittyneisyys tai saman puolen takajalan aiheuttama "trauma", mutta traumajalan pitäisi perjaatteessa olla ristikkäinen, joten sekään ei tunnu käyvän järkeen. Jos ontuminen ei lopu, missä syy?

Olen tällä hetkellä aika sekaisin ajatuksistani, joten en oikein edes tiedä mitä kirjottaa. Haluaisin uskoa, että koska mäkin olen selvinnyt vaikka mistä lihasjäykkyydestä ja erillaisista opetaartioista raajojeni suhteen se onnistuis Amiltakin. Mutta ihminen ja eläin on niin kaksi eri asiaa loppuviimeksi. Me osataan kertoa mihin sattuu, millon sattuu ja usein myös miksi sattuu. Mutta eläin ei osaa puhua. Sen täytyy vain eleillä osoittaa, että sillä on huono olla, mutta aina ne ei tee sitäkään. Hevoset sietää loppuviimeksi kipua hyvin pitkälti, sillä ne on luotu liikkumaan ja paikalleen jääminen saattaa merkitä kuolemaa. Siksi on niin kamalaa kahlita hevosta karsinaan pitkiksi ajoiksi. Sitä ei ole tarkoitettu seisomaan paikoillaan.

Ja tästä aiheesta voisinkin sitten jäädä märisemään vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Ihmisillä ei nykyään ole enää minkään näköistä elekielen lukutaitoja. Ihan perus hevosmiesasiat ollaan unohdettu jo korkeammallakin tasolla ja tuloksiin halutaan päästä vain mahdollisimman nopeasti. Mutta miten päästään tuloksii, jos hevonen ei ole rakenteellisesti valmis tällaisiin koitoksiin? Hevonen vain menee rikki, kun sitä aletaan rasittaa liikaa liian nuorena. Myöskään hevosten ihan refleksin omaisia reaktioita ei osata ollenkaan tulkita. Jos hevonen pelästyy se on sen luonnollinen reaktio. Sitä ei pidä rankaista siitä, vaan sen pitää antaa toimia niinkuin se parhaaksi näkee. Yleensä hevonen ei myöskään pelästyessään lähde karkuun ihmiseltä, jos se kokee ihmisen johtajakseen. Silloinhan sen on turha paeta, kun johtajakaan ei pakene. Hevosta ei myöskään tarvitse jatkuvasti nyppiä riimusta kun se hiukan katselee jonnekin muualle tai tekee pienen sivuliikkeen. Yleensä hevonen vain silloin tutkii ympäristöään ja koska sen näkökenttä ei ole niin tarkasti keskitetty kuin ihmisten sen täytyy käännellä päätään nähdäkseen joitain asioita. Kun se saa katsoa esimerkiksi oudon äänen lähteen se tuskin alkaa sen enempää riehumaan.

Ihmisiltä tuntuu myös kadonneen se ajatus siitä, miten hevosta palkitaan ja rangaistaan. Jos hevonen kulkee nätisti ihmisen kanssa, sitä ei saisi jäädä vetämään riimusta, sillä hevonen kokee epämiellyttävän tunteen aina rangaistukseksi. Se myös turtuu siihen, joten jos sitä jää kovastikin vetämään jatkuvasti ei vedolla ole enää vaikutusta muissa tilanteissa. Silloin ihminen joutuu käyttämään yhä voimakkaampia käskyjä, jotka johtaa siihen tilanteeseen, että hevosesta tulee yhä turrempi.

Tässä sitten tullaan taas siihen, että nykyään pullamössökansa ei voi näyttää heti varsasta asti kaapin paikaa. Kuullostaahan se julmalta, mutta kyllä varsalle voi hieman antaa turpiin jos se ryntää päälle tai muutenkin aiheuttaa vaara tilanteita tai uhmaa johtajaansa. Hevonen laumassakin käyttäytyy niin, että jos johtajaa uhmataan johtaja monottaa. Totta kai sen jäkeen täytyy asettua rauha maahan. Yleensä kun sen kaapin paikan näyttää kerran, sitä ei tarvitse näyttää toiseen kertaan. Mutta kaikki pieni läpsiminen ryntäisiin vain ärsyttää hevosta. Hevosen kanssa tulee pyrkiä mahdollisimman herkkään ja helläkätiseen käsittelyyn, mutta tasavertainen ystävyyssuhde ei vain toimi hevosten kanssa. Hevonen tarvitsee johtajan, joka kertoo mitä tehdä, milloin tehdä ja miksi tehdä. Muuten se on kokonaan hukassa. En siis kannusta hevosten hakkaukseen, mutta minua ärsyttää sellainen hevosen käsittely jossa hevosta lellitään ja sille lässytetään, jolloin se saa jyrätä ihmisen koska vain. Silloin hevonen on johtaja ja se suhde ei sitten taas toimi ihmisen kannalta.

Monilla varmaan on tähän jotain sanomista ja jos joku tätä lukiessaan haluaa, minua saa heittää vasta argumentilla kommenttiboxiin. Aina mielipiteitä kirjoittaessa minua saa ja pitääkin kyseenalaistaa jos sellainen tunne tulee. Tänään nyt oli tälläinen ärsyttää -päivä, mutta eiköhän sitä ilosempaakin tekstiä tule.

Sateisia kuulumisia Saksasta

Hei taas täältä Saksan maan puolelta. Tässä olisi enää kaksi päivää ennen kuin kone lähtee perjantai aamuyöstä takaisin Suomeen. Täällä on riittänyt kyllä tekemistä hyvin paljon koko ajan, mutta alkaa silti olemaan aikamoinen ikävä omaa perhettä. Viis viikkoa pois kotoa vieraassa maassa on aika paljon. Kun lisätään siihen vielä se, että teet töitä sen koko viisi viikkoa niin alkaa henkisesti olemaan aika väsynyt. Työt on kyllä aika kevyitä, mutta kyllä mä kaipaan kunnon löhölomaan. Nyt tosin olen kipeänä (ties mistä syystä on ihan järkyttävän oksettava olo), joten lepäiltyä tulee pakostakin.

Jos nyt palaillaan hiukan lähiviikkoihin niin ne on ollut aika normaaleja töitä. Asuintoverini vaihtui viikoksi, enkä tuntenut häntä sen paremmin muuta kuin nimeltä ja näöltä. Kuitenkin me tultiin hyvin juttuun ja "ohjaajamme" mies näytti meille Hampuria. Uskomattoman kaunis kaupunki, täytyy sanoa! Täällä on vihreää ihan joka puolella ja kaupunkinäkymät ovat todella vaihtuvia. Hampurissa pystyy kokemaan ihan hirveästi, eikä meidänkään kolme päivää riittäneet yhtään mihinkään vaikka kierrettiin ihan kaikki alla melkein koko illan. Rakastin kyseisen kaupungin vanhanaikaista arkitehtuuria ja koska taiteilijasielu olen kauniit maisemat sekä se arkitehtuuri iski muhun todella kovasti. Olisin halunnut maalata useammankin maiseman sieltä, mutta eihän mulla ollut mitään tarvikkeita mukana tai ees aikaa alkaa siinä yhtäkkiä maalailemaan. Joten täytyi tyytyä vaan kuviin.

Olen saanut myös muutaman todella hyvän istuntatunnin taas tässä välillä ja juuri eilen sain hyvää palautetta siitä kuinka olen kehittynyt tämän viiden viikon aikana. Ravissa istuminen alkaa jo todellakin tuntua paljon luonnollisemmalta ja jalkojen asento alkaa asettua paikoilleen. Olen myös saanut muutamaan kertaan ratsastaa ratsastuskoulun ponia, joka on kankea kun rautakanki, mutta erittäin yhteistyökykyinen kuitenkin. Pidin sillä ratsastamisesta, sillä vaikka se aluksi on kankea, eikä käänny mihinkään niin kun sen kanssa jaksaa tehdä töitä tehokkaasti saa kunnon palkkion. Olen tyytyväinen siihen, miten paljon perusratsastuskykyni on parantunut tässä viime viikkojen aikana. Hevonen on nykyään paljon helpompi ratsastaa hevonen rennoksi ja toimimaan oikein. Sain paljon kehuja myös siitä, miten kehityin muutamassa kerrassa sen ratsastuskouluhevosen kanssa.

Täällä oleminen on oikeastaan opettanut mulle ihan pieniä perusjuttuja todella paljon. Olisin varman oppinut ne kotonakin, mutta täällä se on käynyt kuin luonnostaan, koska täällä niiden osaamista edellytetään jos aijot pistää hevosen kuntoon tai muutenkaan toimia niiden kanssa. Kun mulla oli tämä toinen asuintoveri sen parin viikon verran meillä oli todella hyviä keskusteluja hänen kanssaan. Hän ymmärsi minua paljon enemmän hevosten käsittelyä, joten tajusin itsekin muutamia virheitä mitä teen aivan vahingossa ja hämmennän näin hevosta. Mä pidän hirveästi uuden oppimisesta hevosten kanssa ja käytännössä se on toiminut kaikkeista parhaiten. Kun mä palaan täältä kotiin mä haluan oppia yhä enemmän, joten äiti varokoot!

Viime sunnuntaina taas tällä tallilla oli ponien kenttäkilpailut. Vettä tuli aamusta asti kuin saavista kaatamalla, joten alkaen pyöräilymatkasta muuhun työpäivään oli todella mukava viettää se vesisateessa kävellessä. Olimme myös yhdellä esteellä kenttäosuudella tuomareina, joten seisoimme noin 3,5 tuntia vesisateessa kohmettumassa. Ponit olivat hienoja ja ratsastajat oikeasti osasivat asiansa, mutta pakko myöntää, että viimeisen kymmenen osallistujan kohdalla olisin mielummin ollut lämpimässä suihkussa. Vesisade ei nimittäin tauonnut yhdeksi hetkeksikään vaan sitä tuli kunnolla koko ajan. Seuraava päivä ei ollut yhtään sen parempi, sillä vesisade vain jatkui. Varmaan vilustuin siellä tuomaroimassa, mutta toisaalta, osittain positiivinen kokemus sekin. Itselle tuli sellainen olo, että voi kun vois olla vielä poniratsastaja.

Nyt nää loppupäivät sitten varmaan menee joko sairastaessa tai normaaleja töitä tehdessä. Kotona odottaakin sitten Ami, jonka jalkoja tarvisi nyt alkaa parantelemaan. Ontuminen katos siis hetkeksi, mutta palas sitten takaisin. Nyt Ami on pelkällä laidunlevolla ja taivutuksia sekä kuvauksia mietitään. Pohjalliset ei auttaneet, mutta itse jaloissa ei tunnu olevan mitään vikaa. Ne ei kuumota, niissä ei ole normaalia enempää nesteitä, jänteet ei muissa jaloissa tunnu mitenkään oudoilta kun jo vahingoittuneessa takajalassa, Ami ei arastele niiden kosketusta. Itse uskoisin ensin vian olevan lihaksistossa, joten hieroja ehkä pitäisi kutsua ensimmäiseksi. Todennäköisesti myös tulen ostamaan sille back on track suojat ja selkälämmittimen. Pitäisi auttaa edes jonkin verran. Amille täytyy myös varmaan alkaa suunnittelemaan vähän säännöllisempää liikuntaohjelmaa, jotta lihakset ei rasittuis liikaa, mutta se sais silti tarpeeksi liikuntaa, ettei lihakset ehdi jäykistyä. Venyttelyä pitää lisätä ja hierontaa opetella ite hiukan enemmän, jotta ees kerran viikossa sen vois hieroa. 

Mutta joo. Katsotaan mihin tie vie ja tyydytään siihen mitä saadaan. Parani Ami tai ei se tulee olemaan mulla loppuun saakka. Seuraava tie on linnunrata.

Guten tag!

Hei taas ja terveisiä täältä Saksan rajan puolelta. Blogi on tosiaan nyt ollut puolitoista viikkoa tauolla, koska olen tutustumassa Saksalaiseen elämään ja joutunut etsimään nettitikkua niin kauan, että se puolitoista viikkoa siinä mukavasti vierähti. On ollut niin paljon väärinkäsityksiä kyseisessä asiassa, että niitä on turha edes lähteä kertaamaan. Valitettavasti tikun nopeus ei riitä kuvien jakamiseen, joten tämän kuukauden puolella joudutte tyytymään pelkään tekstiin ja vanhoihin kuviin.

Eli eli. Viime sunnuntaina laskeuduimme tänne Saksan maalle, tarkemmin sanottuna Hampuriin. Jouduimme toki koukkaamaan ensin Tanskan kautta ja käytyäni hämmentävän keskustelun Tanskalaisen myyjän kanssa salaatin hinnasta ja rahakursseista pääsimme jatkamaan matkaa täysin mahoin. Olin kolmatta kertaa elämässäni lentokoneessa ja oikeastaan ensimmäistä kertaa niin, että muistan siitä jotain. Otin muutaman hienon kuvan lähestyvästä Tanskan matereesta ja pilvistä, jotka saatte nähdä sitten kun olen taas kotona. Suomesta Tanskaan matka kesti hiukan kauemmin, ehkä päälle tunnin. Tanskassa odottelimmekin sitten 3 tuntia lentoa ja kun pääsimme lentokoneeseen olin valmis nukkumaan. Kuitenkin 10 minuutin päästä turvavöiden avaamisesta lentokone lähtikin jo laskeutumaan. Lento siis todellakin tuntui sen 3 tunnin odottamisen arvoiselta.

Sunnuntaina ei lähdetty enää mihinkään, kun tallilla ei ollut mitään tekemistä, mutta maanantaina päästiinkin suoraan kisoihin avustamaan. Mä niin paljon tykkäsin kyseisistä kisoista! Ne oli niin paljon isommat kun Suomessa ja väkeä oli vaikka kuinka paljon. Pystyit valitsemaan haluatko katsoa este- vai kouluratsastusta ja kouluratsastuksestakin oli ainakin kolme luokkaa aina menossa samaan aikaan. Kämäsen kioskin (anteeksi nyt vain Suomi (erityisesti äitini ja kisojenjärjestäjät Porin suunnalla. Respect for your hard work!)) sijaan paikalla oli kunnon telttakahvila josta sai jos jonkun moista evästä. Terassilta pystyit katsomaan kouluratsastusta ja osaksi myös esteitä. Kuitenkin kaikkein hienointa oli nähdä upeita ja taas upeita esityksiä. Eritoten mieleen jäin yhdellä kädellä vaativaa koulua ratsastanut tyttö joka suoritui radasta todella sinnikkäästi vaikka hevonen asteittain pelkäsikin jotain. Mieleni olisi tehnyt halata tätä tyttöä hänen suoriuduttuaan kyseisestä radasta!

Tietenkin, kuten Suomessakin täältä löytyi muutamia mätäpaiseita. En pidä muutekaan hirveästi Saksalaisesta ratsastustavasta, vaikka kunnioitankin suuresti tätä ihmistä, joka meidät otti tänne Saksaan vastaan. Hän tietää mitä tekee, mutta joitain asioita hänenkään tekemisistä en hyväksy. Kuitenkin, palatakseni kisoihin siellä oli myös sellaisia ihmisiä, jotka tuntuivat jääneen täysin ratsastuskoulutasolle. Vaikka he suoriutuivat vaativasta luokasta, hevonen oli pingotettu ohjien ja kuolainten kanssa melkein pää ryntäisiin ja suusta näki toiselle puolelle, vaikka hevosella oli turparemmi. Hevosta potkittiin, koska ei liikkunut ja todellakin, I wonder why...

Toinen ääripää oli sitten tämä, jossa annettiin hevosen kuulla kunnia, kun tämä oli pelästynyt jotain ja ohjelmassa oli siis tullut virhe. Aikuinen nainen tulee itkien pois radalta ja potkii ja repii hevostaan. En väitä, etteikö saisi olla pettynyt, mutta ei sitä pitäisi purkaa hevoseen. Joka kerta kun itse sitä teen mieleni tekisi lyödä itseäni. Joskus myös teen senkin. Hevonen on kuitenkin loppuviimeksi elävä eläin, ei mikään ruusukekone. Jos siltä pohjalta lähtee hevosta hankkimaan, että ruusuke ja palkinto on saatava hinnalla millä hyvänsä kannattaa hankkia sitten ennemmin keppihevonen. Hevonen kun omistaa oman mielen ja ratsastus on laji, jossa jokainen voi aina epäonnistua.

Mulla on ollut ihan hauskaa täällä, vaikka oon alkanut nyt vasta vähän vajaan kahden viikon jälkeen tottumaan tähän rytmiin ja selviämään itse koti-ikävästä. Mä en oikeasti oo tajunnutkaan kuinka pahasti voi ikävöidä omia hevosiaan. Amia nyt eniten, mutta kyllä mun tötteröturpa Mantaakin on ihan himunen ikävä! Puhuttiin juuri tässä äidin kanssa, että kisaisin Mantallakin koulua. Mun kisaaminen ja ratsastaminen Mantalla jäi siihen oikeastan, että se on niin vaikea hevonen ratsastaa ja se on meidän äidin säädöille säädetty. Mutta nyt kun mun istuntaa on korjattu ja mä oon alkanu kässäämään tätä hommaa niin asia vois luonnistuakin.

Oon myös täällä Saksassa saanut ratsastaa ja huomannut, että alan oikeasti oppimaan miten hevosta ratsastetaan oikein päin. En vielä kunnolla, täydellelliseen peräänantoon, mutta Kyran kirjaa samalla lueskellessani olen huomannut, että en todellakaan pysty siihen ennen kuin istuntani on korjattu kokonaan. Tuo kirja muuten on todella hyvä (Kyra ja ratsastuksen taito, Kyra Kyrklund, Jytte Lemkow, WSOY, 1998) ja siinä olevat asiat eivät koskaan vanhennu jos joku nyt pelästyi tuota vuosilukua. Alan oikeasti olla ylpeä ratsastajana siitä, että olen suomalainen, koska Kyran kirjassa olevat asiat ovat todella johdonmukaisia ja hevosen hyvinvointiin perustuvia tavoitteellisia ja järjestelmällisiä. Olen tämän kirjan avulla tajunnut missä meni vikaan ja miksi. Niin, että pystyn seuraavalla kerralla tarkkailemaan itseäni ja tiedän jopa miten asian kuuluisi olla.

Olen hirveän tempperamenttinen ihminen, joten minulta vaatii todella paljon kärsivällisyyttä ja opettelua, etten pura turhautumistani viattomaan osalliseen eli hevoseen. Sätin itseäni siitä aina, sillä tiedän, että se hämmentää hevosta ja tekee yhteisestä oppimisestamme vielä vaikeampaa. Kirjassa tästä myös mainitaan, kuten myös siitä miten vaikeaa on korjata jo opitut virheelliset asiat. Vaikka kuinka kunnioitankin äitiäni olen silti hieman harmissani siitä, ettei istuntaani alun alkaen ole pistetty oikeaan ruotiin. Nyt se vaatii sen 2000 ONNISTUNUTTA toistoa ennen kun pääsen asiasta edes jyvälle.

Ja jos nyt vielä blogin päätähdestä, Amista puhutaan niin hälle kuuluu jo paljon parempaa. Amille laitettiin pohjalliset etujalkoihin ja ontuminen on vähentynyt. Lihasjumit on laidunloman jälkeen ilmesesti auennu ja sillä on voitu ratsastaa ihan normaalisti. Paljon terkkuja ja kiitoksia Annille, joka jaksaa rakastani tällä välin hoitaa ja ratsastaa!

Vertailua ja paljastuksia.

Marraskuussa.

Toukokussa.

Eli tällaista tänään. Aloin huvikseni tässä joku päivä selailemaan näitä vanhoja kuvia ja katselemaan sitä, kuinka paljon me olaan kehitytty puolessa vuodessa molemmat. Ami on kasvattanu lihaksia oikeaan paikkaan ja meikä on alkanut korjaamaan muummuassa käsien kulmaa mikä näkyy tässä ihan selvästi. Oon myös oppinu ratsastamaan selkää pyöreäksi ja hevosta oikein päin. Mun jalustimet on pidentynyt (vielä reijällä alemman kuvan jälkeen) ja kulma parantunut hirveästi siitä mitä se on ollut. Istunnan kun saisi vielä kiepautettua paikoilleen ja pohjeavut selvemmiksi. Näin ollen myös istunnan vakaammaksi ja oppisin ratsastamaan enemmän istunnalla.

Olen pahoillani tästä postaustauosta, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa kirjoittaa. Koulu on painanut päälle ja eräs toinenkin asia, mitä en ole halunnut tänne  vielä kertoa ennen kun kaikki asiat on saatu suhteellisen reilaan. Lähden tänä viikonloppuna sunnuntaina kohti Saksaa, Hampuria ystäväni kanssa. Menemme sinne vähän kuin työharjoitteluun yhdelle tallille tekemään töitä. Olen odottanut tätä reissua kuin kuuta nousevaa viimeiset neljä kuukautta ja nyt odotukseni vihdoin palkitaan.

Reissua tosin varjostaa se, että Ami on alkanut ontumaan vasenta etustaan. Äiti on tarkastanut kaikki jänteet, jalka ei kerää nestettä, eikä kuumota. Jalanpohjat eivät arista, eikä hevonen anna mitään näkyvä merkkejä kivusta. Ainoa oire on ontuminen. Kouusatula on sopiva, eikä pitäisi painaa lapoja tai olla ahdas. Todennäköistä siis on, että ontuminen johtuu ihan lihaskivusta. Kyseessä on kuitenkin vanha, hieman vammainen hevonen, jonka lihaskuntoa on korotettu aika huimalla vauhdilla. Hyppääminen on todennäköisesti aiheuttanut osaksi sitä, sillä Ami hyppää aika lailla ilman selkää. Se ei kuitenkaan arista selän aluetta kun sitä painaa. Reisissä ja ristiselässä sillä on enemmän jumeja kun sitä hieman hieroin. Täytyy nyt vain sitten kutsua hieroja katsomaan ja päästää Ami laitumelle rentoutumaan. Harmi Annin takia, sillä hänen piti ratsastaa Amia poissa ollessani, mutta toivottavasti hän pääsee Mantalla menemään sitten.

Saksasta saatan jotain kirjoittaa, mikäli isä saa hommattua minulle koneen. Kuitenkin päivät menevät enemmän töitä tehdessä ja kulttuuria katsellessa, joten postauksissa saattaa tulla pientä taukoa. Tätäkin enemmän. Toivon kärsivällisyyttä lukijoilta. Yritän aina kirjoittaessani tuoda jotain mielenkiintoista lukijoille. Minulla on vielä yksi kirjoitusaihe hihassa, minkä haluan kirjoittaa tällä viikolla, joten ette ihan kokonaan ilman postauksia. Siis mielenkiintoisia sellaisia!