Päivä 1. Miksi ratsastan?

Päivä 1 - Miksi harrastan ratsastusta
Päivä 2 - Ratsastajaesikuvani
Päivä 3 - Toivelistani
Päivä 4 - Unelmahevoseni
iPäivä 5 - Ratsastusurani
Päivä 6 - Omat varusteeni
Päivä 7 - Kuinka hevoseni tuli minulle
Päivä 8 - Parhaat saavutukseni ratsastuksessa
Päivä 9 - Lempimerkkini
Päivä 10 - Kotitallini
Päivä 11 - Mitä hevoseni syö
Päivä 12 - Elämäni hevonen/hevoset
Päivä 13 - Hevoseni varusteet
Päivä 14 - Unelmatallini
Päivä 15 - Parhaat kuvat hevosestani
Päivä 16 - Mieleenpainuvimmat kilpailuni
Päivä 17 - Vahvuuteni ja heikkouteni ratsastajana
Päivä 18 - Tärkein ja turhin varusteeni
Päivä 19 - Hevosesikuvani
Päivä 20 - Tavoitteeni ratsastuksessa
Päivä 21 - Hevoseni hyvät ja huonot puolet
Päivä 22 - Videokooste hevosestani
Päivä 23 - Näin valmistaudun kilpailuihin
Päivä 24 - Hevosblogeja joita luen
Päivä 25 - Minä hevosenomistajana
Päivä 26 - Taustajoukkoni
Päivä 27 - Parhaat hevoskuvani (itsekuvatut)
Päivä 28 - Unohtumattomin hevosmuistoni
Päivä 29 - Ratsastusurani tärkein valmentaja/opettaja
Päivä 30 - Tilannekuvia ja kommelluksia


En oikein tiedä miksi tällaista "haastetta" pitäisi kutsua (ottaen huomioon, että revein tämän vaan jonkun blogista), mutta tässä ainakin tulee kerrottua enemmän itsestäni. Pala palalta kun on helpompi kertoa itsestään enemmän. Tämä myös hiukan auttaa minua pitämään blogia hieman aktiivisempana, koska nyt lomailu on vienyt mehut (ihan totta, odotan kouluun pääsyä innolla!), enkä siksi ole oikein vaivautunut kirjoittelemaan oikein mitään. Pyydän anteeksi lukijoilta, mutta pidän tätä blogia kuitenkin lähinnä itseäni varten, joten pidän taukoa silloin kun olen väsynyt.


Kuitenkin, palatakseni haasteeseen päivän 1 kysymys on; Miksi harrastan ratsastusta? Ensimmäitteeksi mieleeni tulisi vastata, että kyseinen harrastus tuli jo äidinmaidosta, mutta kyllä siihen omaa innostustakin on tarvittu. Kun on pienestä pitäen raahattu kärryissä nukkumaan tallin taakse, kun oma äiti ratsastaa omaa hevostaan niin jotenkin siihen vain on kasvanut kiinni. Kun kuitenkin hevosia on jollain tavalla aina kuulunut elämääni on sitä helppo ajatella, että tätä minäkin haluan tehdä. 


Minulla ei ole todellakaan varsinaista muistikuvaa siitä, miten ihmeessä olen päätynyt ensimmäisille ratsastustunneilleni. Tiedän aloittaneeni talutusratsastuksesta Luvialta, siirtyneeni sitten mitä ilmeisemmin Porin ratsastuskoululle ja sieltä Zilpalle. Porin ratsastuskoululta ja Zilpalta minulla on eniten muistoja. Esimerkiksi Porissa ollessani muistan sydämeni särkyneen ensimmäistä kertaa hevosten takia, kun rakas lumivalkoinen satuponini, jolla menin, myytiin. Zilpalla muistan rakastaneeni pientä mustaa shetlanninponia Ruffea, joka edelleenkin tallilla porskuttelee. Kasvettuani sitten ylitse shettiksistä muistan rakastaneeni estetunneillani russponi Keniä, joka oli ilkikurinen, mutta todella osaava ruuna. Voi sitä riemun määrää kun kyseinen poni oli kirjoitettu nimeni kohdalle tuntilistaan.


Suuretsinnöistäni huolimatta en löytänyt itsestäni digitaalisia valokuvia näiden hevosten selässä, joten valitettavasti joudumme jatkamaan ilman kuvia. 


Seuraava askel ratsastusurallani oli siirtyminen ratsastuskouluta "hevosenomistajaksi". Äitihän sen hevosen osti ja omisti, mutta oli se silti hieno tunne kun äitini soitti Silokalliolle jossa olin leirillä, että meille tulee hevonen. Koko huone kaikui silloin kiljunnasta. Manta oli kuitenkin silloin viisivuotias täysi vaavi vielä, joka ei ollut kuin muutaman kerran kantanut ihmistä selässään, joten oli turha edes kuvitella, että minä menisin sinne selkään tekemään jotain. Silloin elämääni astui mitä ihanin vanhafrouva lv-tamma Angelique, jolle epätoivoisesti yritin opettaa laukka-askelia. Enhän minä siinä onnistunut, mutta Ansku kuitenkin loi minuun enemmän itsevarmuutta, koska tämän hevosen kanssa pystyin jo menemään kentällä yksin kun äiti hääräsi tallissa. 


Kun sitten vuokratallin pito alkoi käydä ädilleni liian raskaaksi siirryimme Katan tallille Söörmarkkuun.Siellä minäkin jo pääsin paremmin ratsastaman Mantaa ja Mantan kanssa me kehityttiinkin hirmuisesti. Tässä vaiheessa silti alkoi jo olla hieman selainen olo, ettei aina olisi sinne tallille jaksanut lähteä. Katan tallilla ratsastin myös muutamaan kertaan yhtä syötävän suloista ponia/hevosta jonka nimeä, enkä rotua muista. Putosin tältä hevoselta/ponilta kolmesti saman päivän aikana, mutta pidin siitä silti hirveästi. Katan tallilla ollessani minusta tuli myös "julkkis", sillä minua ja Mantaa kuvattiin lastenohjelmaan nimelta Poinzi Viikon virtuooseiksi. 

 

 

 

 

Minä ja Mantila Katan tallin koulukisoissa.

Mantka Katan tallilta jatkuikin sitten omaan kotipihaan, jossa Mantan seurana oli hetkisen aikaa issikkaruuna Poku, jonka kanssa emme tulleet mitenkään hirveän hyvin toimeen, vaikka olikin maailman suloisin hevonen. Poku vain oli liian vaativa minulle. Tässä vaiheessa oma innostukseni alkoi suuntautua hieman muihin asioihin, mutta edelleen se pieni kipinä hevosen selkään kiivetessä aina syttyi. Kun sitten äiti osti Sandyn meille olin aivan myyty. Pieni musta tamma. Musta hevonen oli silloin mielestäni jotain todella hienoa. Sandykin tietysti oli täysin kokematon ratsuna. Viisivuotias ja lämminverinen kun oli. Mutta sitkeästi äiti työskenteli sen kanssa ja vaikka välillä en hommassa oikein jaksanut olla mukana täytyy myöntää, että hommaa oli aina hieno katsoa. Ja voi sitä riemun määrää kun pääsin Sandyn kanssa ratsastamaan. Herkkä ja vikkelä hevonen oli todella ihana ratsastaa ja pidin siitä enemmän kuin yhdestäkään ratsastuskouluhevosesta. 

Minä ja Sandy

Minä ja Sandy

Mutta vaikka kaikki perjaatteessa oli täydellisesti kohdallani silti yläasteelle siirtyessäni kaverit ja musiikki alkoivat kiinnostaa minua enemmän. Innostus hevosiin laantui osittain turhautumisen johdosta ja siksi, että kärsivällisyyteni ei riittänyt palaamaan takaisin niihin perusasioihin mitkä minulta oli jäänyt oppimatta kun pienenä en vain jaksanut mennä sinne koulutunneille (mikä ironia, että minusta lopulta tuli sitten koulutuuppari). Ratsastus muuttui enimmäkseen kevyeksi maastoiluksi ja heppojen hoitamiseksi silloin kun tarve oli. Sandy myytiin äitini kaverille, jonka kanssa siitä on nyt kehittynyt mahdottoman hieno hevonen. 


Kaksi vuotta pidin taukoa, mutta jostain syystä kahdeksannen luokan lopulla kun kohtalon ivasta kaaduin ranteeni päälle pyöräillessäni peilijäällä innostus syttyi uudestaan. Ei tietenkään siinä samalla hetkellä kun kosketin katukivetyksen jäistä pintaa vaan silloin kun sain tietää, etten voisi soittaa enää. Silloin huomasin, että se stressiä aiheuttanut tekijä oli poistunut elämästäni. Rakastin musiikkia, mutta soittaminen ei vain ollut sitä mitä halusin tehdä. Rippileirillä ollessani innostus vain kasvoi ja kasvoi. Päätin, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja opettelen oikeasti ratsastamaan Mantalla. Ei mutinoita, ei vastalauseita. 

Mika Tupunan hevosmaailmasta, joka antoi ahaa-elämyksen koulutunnilla.

Vinskin Poika, joka taas oli kunnon estetykki estetunnilla. Koulutunnilla meillä ei oikein synkannut.

Ja sitten palaamme takaisin tähän. Siihen, että omistan maailman ihanimman hevosen, joka yksinkertaisesti vain motivoi minua jatkamaan ja jatkamaan ollessaan positiivinen joka ikisessä tilanteessa. Ihan sama vaikka olisi kolmijalkainen se jaksaa höristä aina ja tutkia ympäristöään kun juuri syntynyt varsa. Manta ja äiti taas motivoimat minua yrittämään yhä enemmän ja enemmän. Koskaan kukaan ratsukko ei ole motivoinut minua enempää yrittämään kuin tämä. Samalla lailla Sandy ja äitini ystävä motivoivat minua yrittämään. He kun ovat selvinneet jo vaikka mistä asetetuista rajoista yli. Miksi siis minä en pystyisi siihen? Näiden ihmisten opit ja yksinkertainen rakkaus tätä harrastusta kohden auttavat jaksamaan ja hevoset taas ovat vain niin vilpittömiä, että niitä rakastaa. Jo sillon kärryissä nukkuessani varmasti tiesin missä tulen elämäni elämään. 

Hevoset eivät ole minulle enää harrastus. Ne ovat elämäntapa.

Ja siksi minä ratsastan.