Sairasköpöttelyjä ja gramanityöskentelyä

Noniin, nyt ollaankin Aminkin kanssa päästy jo hieman lähemmäs asiaa. Meillä on vielä hieman kuuria menossa ja muutenkin otetaan varovasti näiden sairasteluden jälkeen, mutta ollaan jo päästy hieman köpöttelemään kentälle. Eihän tällä kelilläkään voi pahemmin mennä ravia enempää, kun tilsaa tulee ja kenttä on jäässä. Mutta se passaa juuri sopivasti meidän tän hetkisiin tarkoituksiin. 

Lauantaina käytiin köpöttelemässä kentällä ja kahlaamassa pellolla. Mentiin ihan ravia molempiin suuntiin ja muutamia pienempiä voltteja tehtiin. Ei mitään ihmeellistä. Pientä eteen alas taivuttelua. Mulla oli olympiat suussa ja huomasin sen olevan paljon jäykempi niillä kun kolmipaloilla kun mentiin sunnuntaina sitten niillä. Oli paljon rennompi, vaikkakin tuli pohjetta vasten ja näin. Mutta ne olikin täysin ratsastajan virheitä, kun ei osannut vaatia tarpeeksi.

Tänään sitten äiti ilmottikin, että se pitää mulle tuntia ja pistetään Amille gramanit, jotta se kulkee oikein päin ja mä saan vähän tuntumaa siihen millaiseksi se hevonen tulis ratsastaa myös ilman gramaneja. Noilla ratsastaminen tekee Amin alakaulalle ihan hyvää, jotta se lihas saadaan sinne ylös. Mentiin sulkutaivutuksia ympyrällä ja siirtymisiä. Tartkoitus oli, ettei Ami hikoaisi, joten käynti-ravi työskentely oli juuri sopivaa tälle kerralle.

Tällästä venttelyä ensiksi käynnissä ja ravissa.

Meillä meni tosi hyvin noiden kanssa, kun sain vähän jotain tatsia tohon hevoseen. Oon kuitenkin loppuviimeksi aika pieni ja voimaton noin ison hevosen selässä, kun ei ole vielä ensinäkään niin paljon taitoa ja rutiinia, eikä myöskään lihaksia. Hiljaa hyvä tulee.

Avoa ympyrällä.

Sama ku ylemmässä. Sisäkäsi sais myödätä enemmän.

Tässä kirjoitusvaiheessa blogger lopetti yhteistyön, joten postaus saattaa näyttää hieman oudolta, jos tämä ei nyt sitten jotenkin muutu julkaisuvaiheessa. Mutta, mutta. Ratsastuksen lisäksi mun piti tänään pestä varusteita, mutta kyseinen homma jäikin sitten huomiselle. Ei haittaa, huomennakin on aikaa. Noista kuvista piti se vielä sanoa, että niistä kyllä silti huomaa missä meillä on vielä kehittämistä. Ei se vielä niin hyvin kanna itteään ja pyöristä selkäänsä, vaikka tossa se jo menee paljon paremmin.

Tyytyväinen ratsukko.

Amiakin hymyilyttää!

Tuo viimeinen kuva oli kyllä päiväni piristys! Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Omistan läheisyysriipuvaisen hevosen♥

Mitä Ami vielä voikaan keksiä? Ollaan nyt potilaita molemmat, joten mitään hirveän ratsastuspainotteista ei tule, mutta tunnen tarvetta nyt kuluttaa aikaani muutenkin kun vain niistämällä. Eilen illalla rakas helikopterini päätti, että kun kerran tämä ovi on huonosti suljettu minä voin juosta kovaa vauhtia rakkaan ystävättäreni luokse. Äiti siis oli lisäämässä pellavien sekaan iltalääkettä, kun se oli sieltä unohtunut ja sulkenut hieman huonosti oven. Ami nyt ei ole koskaan tykännyt olla yksin, joten siitähän se riemu sitten alkoikin. Ei kelvannut edes tie vapauteen, vaan hetken portilla odottamisen jälkeen nähtiin järkeväksi rysäyttää siitä läpi ja siirtyä turvallisesti Mantan viereen puhisemaan. Täytyi sitten mennä ottamaan ne yhdessä sisälle.

Tältä päivältä. Hyviä kaveruksia nykyään.

 Tänään viedessäni hevosia hieman myöhempää kuin kuudelta ulos oli meillä taas uskomattoman kiire. En saanut kuin toisen kuumeen mitattua noin suurinpiirtein, koska molemmat toihusivat vaikka olivatkin kiinni. Mantalla oli taas huono päivä, kuten aina eläinlääkärin piikityksen jälkeen. En siis alkanut kuumetta mittailemaan oman terveyteni kustannuksella. En mielelläni halua hevosenkengän kuvaa minnekkään.
Kun pääsivät sitten ulos päättivät vetää muutaman pörhistelyn ja laukkaympyrän ennen kuin rauhottuivat syömään. Eilen kaviot lentelivät kyllä vielä korkeammalle, kun olivat kymmeneen asti sisällä.

Taisin painaa laukaisimesta oikeaan aikaan?

Vähän kiinnostaa, mutta kamera pelottaa.

Säilökin maistuu.

Kaulaa riittää.

... äiti ei tykkää, mutta nyt se kyllä näyttää aasilta.

Siellä kulmassa oli jotain kiinnostavaa.

Mitä sää siel kyyristelet?

Ami on nii ihana, kun se aina laskee päänsä rapsuteltavaksi. Pusutella ei kuitenkaan saa.

Turpa tötteröllä. Kirjaimellisesti.

Tän otin vaan, jotta näätte mihin kuntoon on Manta saanut meen heinähäkin.

Kylänraitti kiinnostaa.

Joo. Aika turha postaus. Kunhan yritin saada aikaani kulumaan!

Mistä kaikki alkoi?

Yksi marraskuinen päivä istuin melkeimpä tylsistyneenä perheemme tietokoneella dataamassa ties missä kuluttaen aikaani, kun muutakaan tekemistä ei tainnut löytyä. Tai sitten olin liian laiska tekemään mitään muuta. Kuitenkin, äitini palasi kotiin suojien haku reissultaan  (onko se yhdyssana?) ja ihmetyksekseni ilmoitti löytäneensä minulle täydellisen hevosen. En ollut ihan varma, oliko äiti tosissaan, sillä olihan meillä puhuttu hevosenostosta viimeksi kolme vuotta sitten, jolloin Sandy muutti meille. Sandykin oli loppujen lopuksi myyty äidin kaverille kun se oli peruskoulutettu, joten aikaa oli jäänyt minulle viilettää missä milloinkin. Nyt olin tasaantunut hirveästi ja kiinnostunut taas ratsastamisesta. Kemiat suomenhevosemme kanssa eivät vain kohdanneet. Se oli liian vaikea ratsastaa, mutta ei kuitenkaan mahdoton joten olin jo tsemppautunut alkamaan harrastamaan sen kanssa enemmän.

Ei tainnut äitikään ihan kokonaan tosissaan olla, mutta asiaa kuitenkin lähdettiin selvittämään. Itse ihastuin hevoseen sukupostin kuvin kautta, olihan se nätti. Yritin kuitenkin pitää mielessä, että hevonen ei ollut enää huippukunnossa, koska sillä ei ollut kisattu pitkään aikaan ja varsakin oli alla. Kuitenkaan en voinut mitään innostukselleni. Itse koulutustasokin teki vaikutuksen.

Jostain syystä - isän rauhoitteluista huolimatta - hevosta lähdettiin sitten kokeilemaan. Olin jännittynyt, sillä pelkäsin, ettei hevonen sopisikaan minulle. Mahdollisuus oli yksi sadasta, että juuri se oli hyvä hevonen minulle. Yritin siis pitää mielessä kentän laidalle saapuessamme, että tämä ei välttämättä onnistuisi ja mikä vain voisi mennä pieleen. Kun sitten lopulta kapusin sinne selkään oloni oli ensinäkin hyvin outo. Miten näin korkealla voi ollakaan? Liikkeet olivat hirveän isot, mutta kun niihin pääsi mukaan alkoi ratsastus sujua paljon paremmin. Jopa laukannostot sujuivat ongelmitta. Ja minä olin seitsemännessä taivaassa.

Ami tai kotitallillaan "Kikka" omassa karsinassaan ratsastuksen jälkeen.

Ami the porkkanahirmu (minä the munakuppipää).

Muutama päivä sitä pyöriteltiin, että mitä tehtäisiin. Otettaisiinko hevonen vai ei? Omaan pihaan vai takametsän tallille? Minulta vakuutettiin, että haluanko varmasti alkaa kisaamaan ja menestymään hevosen kanssa. Totta kai halusin. Olisin nyt valmis vaikka mihin. Halusin kehittyä. Pikaisten loppupohdintojen ja muutaman puhelun jälkeen Ami saapuikin naapuritallin pihalle saman viikon perjantaina. Uusi elämänlehti oli kääntynyt, kuten sanotaan.

Jo pienessä ajassa Ami ehti saada monia lempinimiä tallilla käyviltä henkilöitä. Oli kuulemma leija kun talutettiin tarhaan. Olihan se toki eri asia kun 167.5 senttinen puoliverinen nosti päänsä taivaisiin ja meni sipsutus ravia kun taluttaa suhteellisen pienikokoista suomenhevosta, vaikka sillä olisikin ollut virtaa. Ensimmäiset ratsastuskerratkin sujuivat hyvin ja Ami oli tottunut paikkaan jo muutamassa päivässä. Ensiksi mentiin pientä kouluvääntöä kentällä. Sitten hypättiinkin jo ja tästä vanhasta rouvasta kyllä riitti virtaa kun este tuli eteen. Maastossakin ehdittiin käymään kerran jos kaksikin.

Perusratsastusta

Esteelle menossa

Joulun (ja kuraisen joulumaasto) mentyä alettiin piakoin tammikuun alkupuolella hioa kauppoja. Mutkia tuli matkaan jos jonkin moista ja kerran jopa mietittiin hevosen vaihtamista, mutta niin siinä loppuviimeksi kävi, että Ami lopulta oli kokonaan minun omani. Voi sitä riemun määrää kun nimet vedettiin paperiin. Seuraavaksi alettiinkin valmistelemaan Amin muuttoa omaan talliin. Oltiin jo sovittu, että Sandy muuttaa lähemmäs omistajaansa, jolloin toinen karsina vapautuisi meidän käyttöömme. Tallissa olisi siis taas vain meidän omia hevosiamme. Muuttoa järjesteltiin muutamisen viikko ja sen piinan jälkeen Ami muutti kotiin. Mikään ei ollut enää entisensä, mutta minä loistin. Olin vihdoin löytänyt paikkani.

Äitin kummityttö läpiratsastamassa.

Nyt sitten tammi-helmikuun aikana ollaan valmentauduttu muutamissa valmennuksissa Amin kanssa ja yllä olevassa kuvassa äidin kummityttö on ratsastamassa Amia, koska on kokeneempi kuin minä ja on Amin yleiskunnon kannalta parempi, että se saa välillä kunnon läpiratsastusta. 

Nyt Ami on kuiten on sairastellut flunssaa jonka takia ollaan jouduttu himmaamaan. Nyt parannellaan kunnolla, ennen kuin lähdetään mitään treenaamaan. Sitten kun ollaan molemmat kunnossa (infulensa iski minuunkin) alamme taas harjoittelemaan tulevia kisoja varten. 

Siinä siis alkukatsaus. Nyt olisi tarkoitus järjestelmällisesti alkaa tätä pitämään vähän kuin päivyrinä siitä mitä tapahtuu. Lähinnä itselleni, mutta siinä samassa muiden iloksi.