Päivä 2. Ratsastajaesikuvani

Päivä 1 - Miksi harrastan ratsastusta
Päivä 2 - Ratsastajaesikuvani
Päivä 3 - Toivelistani
Päivä 4 - Unelmahevoseni
iPäivä 5 - Ratsastusurani
Päivä 6 - Omat varusteeni
Päivä 7 - Kuinka hevoseni tuli minulle
Päivä 8 - Parhaat saavutukseni ratsastuksessa
Päivä 9 - Lempimerkkini
Päivä 10 - Kotitallini
Päivä 11 - Mitä hevoseni syö
Päivä 12 - Elämäni hevonen/hevoset
Päivä 13 - Hevoseni varusteet
Päivä 14 - Unelmatallini
Päivä 15 - Parhaat kuvat hevosestani
Päivä 16 - Mieleenpainuvimmat kilpailuni
Päivä 17 - Vahvuuteni ja heikkouteni ratsastajana
Päivä 18 - Tärkein ja turhin varusteeni
Päivä 19 - Hevosesikuvani
Päivä 20 - Tavoitteeni ratsastuksessa
Päivä 21 - Hevoseni hyvät ja huonot puolet
Päivä 22 - Videokooste hevosestani
Päivä 23 - Näin valmistaudun kilpailuihin
Päivä 24 - Hevosblogeja joita luen
Päivä 25 - Minä hevosenomistajana
Päivä 26 - Taustajoukkoni
Päivä 27 - Parhaat hevoskuvani (itsekuvatut)
Päivä 28 - Unohtumattomin hevosmuistoni
Päivä 29 - Ratsastusurani tärkein valmentaja/opettaja
Päivä 30 - Tilannekuvia ja kommelluksia




Monelle ihmiselle ratsastajaesikuvan löytäminen on varmaan helppoa. Kouluratsastajat varmasti sanoisivat, että Kyra ja esteratsastajat ehdottaisivat Forsteneja tai jotain muuta kuuluisaa esteratsastajaa. Eikä siinä mitään väärää olekaan. Itse ihailen Kyraa yhtä lailla kuin muutkin. Samalla tavalla Andreas Helgstrand onnistuu aina yllättämään minut upeilla ohjelmillaan. Varsinkin kun hän käyttää vapaaohjelmissaan täysin erillaista musiikkia kuin useimmat ratsastajat. Ja sekä hän, että hevonen omistavat uskomattoman rytmitajun. 


Kuitenkin nämä ihmiset ovat niin kaukana omasta elämästäni, etten oikein voi pitää heitä esikuvinani. Tiedän vain pintakiillotuksen kaikista heistä, enkä tiedä mitä sisältä löytyy. Esikuvan pitäisi olla samaistuttava, motivoiva ja sen pitäisi kannustaa jatkamaan eteenpäin. Ei kirjaimellisesti, mutta sanoillaan ja teoillaan. Jotenkin. Itse en pysty samaistumaan ihmiseen jota en tunne.

Oma esikuvani on oma äitini. Äitini on pienestä tytöstä lähtien käsitellyt hevosia edessäni ja opettanut minua, joten on kai oletettavissakin, että äiti on pikkutytön sankari. Mutta tämä kuitenkin on jatkunut myös vanhemmalle iälle, vaikka en aina sitä osaa näyttääkkään. Olen kuitenkin lapsi ja hän on minun äitini, joten väkisinkin konflikteja tulee. Kuitenkin olen aina arvostanut häntä ja hänen tapaansa käsitellä hevosiaan. Ja olen aina ollut ylpeä kun olen voinut todeta keskellä kisoja, että "jep, tuo on äitini" oli hän sitten radalla hevosen kanssa tai rakentamassa esteitä. 


Syy, miksi äitini on oma esikuvani on hänen määrätietoinen tapansa käsitellä hevosia hevosina, paikantaa suurimmat virheet sekä kyky ottaa hevoset yksilöinä. Hän ei harrasta rotusyrjintää, sillä miten muuten kaksi ravurisukuista hevosta olisi koskaan eksynyt meidän talliimme? Hän tekee ahkerasti töitä ja kannustaa ihmisiä jatkamaan eteenpäin. Hän on reilu, mutta tiukka valmentaja ja tekee selväksi, mitkä mahdollisuudet ovat. Realismi on kaiken perusta. Mutta kaiken tämän lisäksi hänessä on yksi ominaisuus ylitse muiden. Hän on nöyrä. Hän ei tuo itseään esille sen enempää kuin on tarve ja hän antaa tulosten puhua puolestaan. Hänellä ei ole tarvetta nostaa itseään muiden yläpuolelle. Hän on yksi ihminen muiden joukossa, jolla on vain taito opettaa. Niin ihmisiä kuin hevosia.

Kaiken mitä tiedän hevosista ja ratsastamisesta tulee äidiltäni. Vaikka aina en ole jaksanutkaan keskittyä ja olen raivonnut pää punaisena turhista asioista hän on pitänyt päänsä ja jaksanut odottaa, että oma intoni herää taas. Ja loppuviimeksi sekin kärsivällisyys tuotti tulosta. Hän on aina tehnyt kaiken eteeni, mutta teroittanut syvälle mieleen, ettei sitä kaikkea saa ilmaiseksi. Hän on opettanut oman nöyryytensä minulle (isäni kanssa, joka on tehnyt myös valtavan hyvän työn kasvatuksessani. Häneltä olen oppinut oikeasti elämisen arvokkuuden ja käyttäytymisen tärkeyden) ja teroittanut, että kateus ei vie minnekään, vaikka se välillä pistäytyisikin vierailulla. 

Äitini on myös opettanut minua järjestelmällisesti ratsastamaan. Hän ei ole päästänyt minua hyppäämään liian isoihin tai vaativiin tehtäviin ennen kuin olen oppinut ne perusasiat. Ei se korkeus, vaan se taito. Ei se vaativuus, vaan se siisteys. Hän on teroittanut, että kun jaksan olla tarpeeksi kärsivällinen ja oppia niillä välineillä mitä minulle on annettu sekä olen nöyrä voin kohota pitkällekin. En välttämättä kouluratsastajana, mutta hevosten käsittelijänä. 


Ja jotta isäni ei jäisi täysin varjoihin täytyy minun kiittää häntäkin, sillä vaikka en voi sanoa häntä ratsastajaesikuvakseni hän on minun esikuvani elämään. Kaikista peloista huolimatta hän jaksaa kannustaa minua ratsastuksessa ja auttaa aina tarvittaessa oli kyse koulusta tai muista ongelmista. Hän on koko perheemme tukipilari, jota ilman ainakaan minä en selviäisi. 

Kliseistä tai ei. Vanhempani ovat suurimmat esikuvani mitä minulla koskaan voi olla.