This is who I am and this is who I will be

Tauko on tehnyt tehtävänsä. Lukijat uinuvat ja koko blogi on hiljainen. Ainoastaan sen sisältö on sama. Vai onko? Olenko edelleen se, keneksi itseäni aijemin luulin? Olenko muuttunut? Kuka minä oikeastaan olen? Uudet lukijat; korvat hörölle.

Mä en tiedä mitään ihanampaa tunnetta, kuin se kun saat ostaa kirjan. Kun annat itselles luvan ostaa sen. Kirjat on ihania.

Joskus kirjoitettu fiktio on mulle kova pala. Koska rakastan sitä liikaa, eikä se voi koskaan olla todellista.

Kun mä kerran sen saan nostettua, sitä ei saa laskettua tarpeeksi ajoissa alas.

Joskus mä yritän niin paljon tehdä oikein, että aiheutan vaan sotkua.

Mä rakastan itteäni.  Mutten koskaan pysty ajattelemaan, että joku olis oikeasti kiinnostunut musta ilman, että mä otan niihin kontaktia ensin.

Oletteko te?

And I love it.

Maalaaminen on rentouttavaa. Siinä mä tunnen olevani hyvä.

Tää maailma ei koskaan, koskaan, voi lopettaa hämmästyttämästä mua. Hyvässä ja pahassa mielessä.

Vettä. Mä rakastan vettä. Mikään ei olis hienompaa.

What can I say?

Ja tästä syystä äiti repii hiuksiaan joka päivä.

Oikeasti. Mä en vaan osaa.

Kauneus kaikuvassa tulevaisuudessa

Seison keskellä lumen peittämää pihaa, jonka pimeys ympäröi saaden valonsa ainoastaan kauempana kajastavista valoista. On hiljaista. Ketään ei ole kotona, vain hevosten kolistelu tallissa kuuluu. Tähtiä. Jokainen yhtä kaunis, jokainen yhtä ikuinen, mutta silti niin hetkellinen. Jokainen niin kaukana. Tulevaisuus. Se odottaa sumussa, mutta siinä on samanlaista kauneutta. Hetkellisyyttä, mutta silti jotain ikuista. Arvaamatonta. Pelko käy rinnassani kun ajattelen omaani. Menneisyys värittää tulevaisuuden, mutta peitän sen takaisin sumuun. Pyyhin tyhjäksi ja uskallan hymyillä. Alku, ei loppu. Kaikki kääntyy vielä parempaan. Minä tiedän sen. Minä lupaan sen. Minä uskon.