Auringonpaistetta Yyterin sannoilla!

Noniin! Nyt ollaan palattu reissusta rähjääntyneinä kotiin ja vedetty buranaa naamaan. Kirjoittelenkin tässä nyt maanantaiaamuna kun vasen nilkkani on turvonnut ilmeisesti ilmalennon johdosta. Tai sitten vain yksinkertaisesti liiasta kävelemisestä, kun nuo jalkani ei nyt mitään valiojoukkoa ole. Leiri itsessään meni todella hyvin ja kyllä sitä pitää muutaman kerran aina hiekkaa maistella yhden leirin aikana.

Perjantaina siis lähdin tuntia aikaisemmin koulusta ja kaikkien mutkien kautta päästiin sitten äidin kanssa kotiin. Syötiin kebabrulla puoliksi ja alettiin kiireellä pakkaamaan omia kamoja ja sitten täyttämään autoa. Ei meinattu millään pysyä aikataulussa kun piti lähteä ennen neljää ja päästiin lähtemään vasta kaksikymmentäviisi yli neljä. Hevoset meni hyvin koppiin, kuten aina kun ne matkustaa yhdessä (okei, nyt pitää koputtaa puuta, koska tämä oli toinen kerta). Matkalla sitten tajuttiin, että eihän tässä mitään hätää ole, että ensimmäinen tunti alkaa vasta kuudelta.

Ajeltiin sitten ihan rauhassa itse pelipaikalle ja vietiin hevoset niille tarkoitettuihin karsinoihin. Ami lainasi Sandyn karsinaa, kun sille varatussa karsinassa punkkasi toinen, koska sen omassa karsinassa tehtiin betonivalua. Ja Sandy mahtui paremmin ponikarsinaan kun 167.5 senttinen puoliveriseni. Hevoset sopeutu talliin yllättävän hyvin, vaikka Ami ahtaista käytävistä johtuen onnistui kolhaisemaan itsensä seinään ja saamaan lapaansa pienen pintanaarmun. Onneksi ei pahempaa.

Perjantain tunnista mulla ei ole kuvia, mutta ihan hyvä sillä se meni aika lailla penkin alle. Oli jotenkin todella huono päivä silloin ja se siirty hevoseen, jonka takia ei saatu oikein hyviä hyppyjä ollenkaan. Pohjakin oli raskas, joten hevonen oli aika haluton liikkumaan. Ja uudessa paikassa totta kai kaikki on pelottavaa.

Sandy ja sen tarhakaveri Minttu (joka syö meidän heinät!). 

Ami ja Manta (taustalla Amin poikaystävä Suikku).

Uusi paikka, uudet kujeet.

Rakkaani!

Lauantaina sitten heräsin kaksikymmentä vaille kahdeksan aamutalliin kun muut jäi vielä nukkumaan. Hepat oli selvinnyt hyvin yönsä yli ja Amikin löytänyt viereisestä karsinasta itselleen poikaystävän. Sillä siis oli kaksi poikaystävää. Viereisessä tarhassa ja viereisessä karsinassa. Komeita poikia olivat, mutta valitettavasti kummatkin suomenhevosia. Päivä jatkui siitä sitten maastoilulla. Mä en lähtenyt merenrantaan muiden mukana, koska Ami nyt tunnetusti osaa vetää komeita pukkeja ja minä vielä kokemattomana ratsastajana en osaa sitä ratsastaa niin hyvin, että se ei niitä tekisi. Mentiin siis Terhin ja Sandyn opastamalle omalle maastolenkille äidin ja Mantan kanssa. Tein kyllä komean ilmalennon sieltäkin kun hevonen meni niin hienosti ja jäin matkustamaan, että ei se siitä miksikään sitten muuttunut.

Siinä välissä sitten oli ruoka ja sen jälkeen noin kahdelta rataesteiden rakennus. Äitillä oli taas niin hyviä jippoja näissä jutuissa, että jokanen pääsi vähän hiomaan jotain asioita. Minulle ja Amille kolmoissarja tuotti hiukan vaikeuksia, sillä mä kun tuppaan häiritsemään liikaa hevosta siellä selässä. 

Maaston jälkeen hehkeänä.

"Aijaijai".

Muita leiriläisiä.

Muita leiriläisiä.

Muita leiriläisiä.

Muita leiriläisiä.

Tää oli oikee superponny!

Sitten minä itse. Ami hyppää kyllä nii mielellää.

Venyy.

Seuraava este. Mahtoko tulla kaninloikka kun nojaan noin paljon eteen.

Ryhti jäi talliin.

Dudum.

Tyytyväinen ratsukko.

Tyytyväinen ryhmä.

Rataa vielä piirrettynä. Taas mitotukset paremmin itse radalla.

Nää rataesteet menikin sitten puomiloita paljon paremmin. Ami oli ihan tulessa päästessään taas hyppäämään ja mä kyllä tykkäsin kanssa. Ami tuntu tosi hyvältä selkään, vaikka nyt kuvistakin näkee, ettei se käytä tarpeeks selkäänsä hyppyihin, mutta kyllä me vielä opitaan. Tää hyppääminen tekee hyvää Amille ainaisen kouluväännön väliin. Myös mulle tää on ihan hyväksi, koska kun opin ratsimaan hevosta enemmän kevyessä ravissa ja esteillä se tuo tasapainoa ja kehonhallintaa myös kouluun. Vaikka kouluratsastus on kaiken perusta tekee kouluratsastajillekin hyvää välillä hypätä. Esimerkkinä mun tasapainosta oli se, että tosi usein kun jouduin korjaamaan asentoa estettä lähestyessä Ami vaihto ristilaukalle, koska heilahtelin siellä satulassa. Opettavainen hevonen kyllä totta tosiaan.

Ilta meni siinä sitten taas syödessä ja telkkarin kanssa tapellessa. Olin kyllä joka paikasta ihan kipeä, että enpä paljoa itse sitten liikkunutkaan. Oli kivaa kiivetä kerrossängyn toisee kerrokseen ja hyppiä sieltä alas. Sunnuntai aamuna sainkin nukkua yhdeksään asti, kun äiti meni tekemään aamutallia. Aamupalan jälkeen siirryttiin  rakentamaan maastoesterataa sinne Yyterin metsiin. Tuli muuten sitten pirun upea rata ja olisi itsekin tehnyt mieli mennä hyppäämään, mutta meillä ei ole tarpeeksi kokemusta sinne. Se olis ollu riski sekä ratsastajalle, että hevoselle varsinkin kun mulla ei ole turvaliiviä. Tyydyin siis vain kuvaamaan omalla esteelläni.

Kenttäponny!

Tää o komee kuva äitistä ja Mantasta.

Tämä oli minun "oma esteeni", jota vahdin, ettei kukaan loukkaannu tai vataavaa.

Maastoesteiden sijaan äiti piti minulle sitten estetunnin. Mentiin hieman jumppasarjoja ja Ami suoriutu jopa paremmin näistä kun mitä sitten puomeista. Yhteen puomiin se koko ajan kompastu, mutta muuten meni tosi kivasti. Se alko kyllä jo viimeisenä päivänä väsyä kovasti, eikä mun selkänikää sitte lopuski tykänny oikein hyvää, joten tunti ei ollu kovinkaa pitkä. 

Lähestytään estettä.

"Ihan lällyä hommaa, tästähän astuu yli".

"No venytetään sitten vähän".

Hiukan liian pysty asento.

Noniin. Nyt saitte sitten tämän kuvapainotteisen postauksen. Noista muiden kuvista, että jos ette halua niiden säilyvän täällä ilmoittakaa asiasta mulle!

Ps. Kiitos 10 lukijalle! ♥

Yyteri kutsuu!

Yyterin esteleiri kutsuu. Valmentajana oma äiti! Viikonlopun jälkeen postausta tiedossa!

Se tunne, kun...

...näet painajaista, että hevoseltasi murtuu jalka, joka on oikeastikin vahingoittunut.
...ulkona on lämmintä ja pystyt kulkemaan farkkutakissa.
...hevonen meni hyvin eilisessä valkussa ja hyvä olo riittää tähänkin päivään.
...olet niin väsynyt, ettet jaksa kuin hieroa hevosesi töiden lisäksi.
...olet jäljessä kuvaamataidontöissäsi ja sinun pitäisi piirtää luonnokset lopputyöhön.
...muurahaiset kävelevät tietokonepöydälläsi ja menevät mehulasiisi.
...et jaksanutkaan pitää kiinni lupauksestasi ja tehdä kuvapostausta ajallaan. Anteeksi.
...tajuaa, että kunnon koulua on 4 viikkoa jäljellä.
...hevonen rikkoo 2 viikkoa vanhan loimensa.


Eli tällaista tänään. Koulu alkaa tosiaan painamaan hyvin päälle, kun tuon neljän viikon aikana pitäisi todella ehtiä tekemään melkein kaikkien aineiden kokeet ja kuviksen lopputyöt. Olen siis kuvaamataitopainotteisella luokalla (monettako kertaa mahdoin sen jo mainita?), joten tietenkin on ihan erillaiset odotukset 9. luokan lopputöistä. Myös kevätnäyttely lähestyy ja hieman jopa nolottaa, ettei mulla tosiaan ole mitään kunnollista työtä sinne näytille. Ja toivon hartaasti, ettei opettaja ole valinnut pakosta sinne muutamia pakolla väännettyjä töitä.

Ratsastuspuolella ollaan edistytty taas sen verran, että viikonlopun aikana tuli taas tajuttua yhtä sun toista. Lauantaina tosiaan piti olla kisat, mutta koska koko yön satoi oli melkein turha odottaa, että kisat pidettäisiin. Sen sijaan sitten suunnattiin maneesille molempien hevosten kanssa. Kyllä vaan, ne mahtui siihen meidän koppiin, vaikka alun alkaen pelättiin ettei mahtuisi. Menivät myös todella nätisti yhdessä kopissa, joten sitäkään ei sitten tarvinnut pelätä.

Siellä maneesilla ei sitten menny iha niinku piti. Mulla oli huono päivä ja hevosella paljon virtaa vapaapäivän takia, joten meno oli lähinnä pelkkää pysähtelyä, ristilaukkoja, hyppelyä ja pukittelua. Kun sitten turhauduin siihen äiti meni selkään ja ratsasti sen läpi. Ja sillon kyllä tajusin, että perkule kun mulla on hieno hevonen. Avot, sulut, ravi- ja käyntiväistöt, laukanvaihdot... kaikki tuli sieltä kun vettä vaan. Ja hevonen tykkäs niin paljon ku sai tehdä kunnolla töitä. '

Tän jälkeen mä menin selkään taas ja tein äidin ohjeiden mukaan kahdeksikolla taivutuksia ja siirtymisiä. Oli palaa käämit, vaikka hevonen menikin hyvin koska ärsytti niin paljon, etten osaa. Vaikka mä tunnustankin tasoni niin silti aina välillä ottaa pannuun, että miksi en käynyt enemmän koulutunneilla ja miksi pidin taukoa ja miksi ja miksi... Se on kaiketi ihan hyväksyttävää aina välillä. Kuitenkin opein taas sata ja yksi asiaa siitä, miten mun tulee toimia. Ja paljon se istunta oikeasti vaikuttaa asioihin.


Seuraavana päivänä eli sunnuntaina mentiin sitten samalle maneesille Amin kanssa äidin valmennukseen. Estevalmennuksesta siis tällä kertaa kyse ja oli kyllä käymisen arvonen. Teki hyvää välillä istua estesatulassa ja hypellä esteitä. Vaikka painotan kouluratsastukseen tällä hetkellä kyllä noi esteetkin vaa mua kiehtoo. Ei yli metrisinä varmaan koskaan, eikä vielä edes yli 80cm, mutta kuitenkin niitä on välillä kiva käydä hyppimässä. Varsinkin kun Ami niin hirveästi pitää siitä.

Oikea rata oli sitten paljon paremmin mitotettu.
Olen kuvaamataitoluokalla, mutten osaa  käyttää painttia....

Tuolla kun on nuo kolme kahden kappaleen ravipuomisarjaa. Ne olivat meidän vaikeutemme, sillä kun Ami kässäsi homman jujun se olisi mennyt mielellään ravivälit laukassa. Ja sitten kompuroitiin esteelle, mutta Ami onneksi oli hyvä pitämään tasapainonsa ja pääsi aina ylitse. Ratsastaja vaan yritti roikkua perässä. Sitten äiti käski mun jutella hevoselle ja olla ottamatta liikaa suusta vaikka se lähtikin lujempaa. Oikeastaan siinä tais ratsastaja rauhottua enemmän ja hypyt alko sujua tosi hyvin. Mä niin tykkään tosta mun konituksestani kun se on niin innoissaan joka asiasta. Vaikka ikää löytyy, se ei todellakaan paina sitä yhtään.

Nyt sitten taas mennään viikko hiukan kevyemmällä perusliikutuksella ja väännöllä. Ja todellakin pidetään peukut pystyssä sen suhteen, että ilmat pysyy hyvinä. Sitten perjantaina lähden tuntia aikaisemmin koulusta, jotta ehditään äidin kanssa viideksi sinne Yyteriin leirille, koska jo saapumisen jälkeen on ensimmäinen tunti. Toivon todellakin, että viikonlopusta tulee unohtumaton.

Allekirjoittanut joskus vuosia sitten pelottavana pandana vanhalla treeniksellä.

Tähän nostalgiseen kuvaan päätän tämän postauksen, sillä rakas koneeni kieltäytyi näyttämästä niitä kuvia joita olin tähän suunnitellut ja luvannut laittavani. Jospa vaikka huomenna sitten toimisi... 

(Ps. Tämä kuva tosiaan on siltä ajalta kun soitimme bändin kanssa vielä yhdessä ja tämä oli meidän treeniksemme. Oikeasti näytin tuolta silloin.)

Luontoäiti vihaisena

"Sataa sataa ropisee, pili pili pom..."

Tällaista täällä tänään. Se luontoäiti taisi tosiaan suuttua kunnolla mun edellisestä kommentistani, sillä täällä tulee vettä kuin saavista kaatamalla. Aamulla tuli jo räntääkin ja mieleeni putkahti, että varmaan alkaa nää vuodenajat kääntyä ympäri kun jouluksi ei tule lunta lainkaan ja sitten toukokuuhun asti melkein pyryttää lunta satunnaisesti.   Raah, eilen oli jo melkeinpä ihan kuivaa, eikä missään näkynyt merkkejä siitä, ettei +10 asteen lämpötilat jatkuisikaan. Itse siirryin jopa kouluun sukkahousu ja sortsi yhdistelmällä. Tuli sitten bussia odotellessa hieman kylmä.

Piti mennä vielä tossa päivällä sitten ratsastamaan hevosta, mutta kenttä on kuravelliä, hevonen litimärkä ja vettä tulee edelleen niin paljon, etten nähnyt järkeväksi lähteä edes maastoon. Itsekin olin jo sen verran viluissani, että pysyn mielummin terveenä. Hevosta on nyt kuitenkin liikutettu koko viikko, joten yksi vapaapäivä ei tee pahaa.

Tosiaan, huomenna olisi kisat, mutta katsotaan nyt onnistuuko koko homma, kun omalla etu- ja takapihallakin on kauheat järvet. Toivotaan, että Yyterissä olis parempi keli ja kenttä on ees jonkun moinen. Tällä hetkellä kyllä on ilmeisesti tarkoitus kyseiset kisat järjestää vielä, koska äidille tuli ilmoitus, että perusmerkki on mahdollisuus suorittaa. Nyt siis tavoitteena olisi hyväksytty rata perusmerkistä, ei mitään sen suurempaa.

Oon hirveesti itse nyt rauhoittunut viime vuosista ja alkanu kattomaan elämää ihan eri silmillä. Samalla oon kasvanut hirveesti kritiikin vastaanottajana. Siihen on ehkä myös mun kirjoitusharrastus, koska oon siinä oikeasti halunnut kehittyä ja parantaa taitojani. Loppuviimeksi huomasin, että teen sitä ainoastaan saadessani rakentavaa palautetta virheistäni. Samaa yritän soveltaa ratsastukseen, enkä välitä muiden mulkoiluista tai vähemmän rakentavista sanoista. Mä haluan kehittyä ja mä nyt olen sillä tasolla kun olen. Ja sen hyväksyn, vaikka joskus olenkin hätäinen.

Mulla on myös tietynlaiset paineet valmentajan lapsena, vaikka ei sitä aina ajattelis. Jotenkin ihmisillä on vaan sellanen kuva, että jos on valmentajan lapsi on heti jotenkin hyvä. Tai sitten ollaan sitä mieltä, että toi nyt luulee ittestään ihan liikoja kun sillä on tollanen äiti. Mut mä en ole saanut äidinmaidosta mitään muuta kun innostuksen hevosiin. Mä en ole jaksanut harrastaa järjestelmällisesti alusta asti lajia, vaan olen aina hypännyt. Sitten musiikki vei mennessään ja ratsastus jäi taka-alalle, jonka takia lämppärimme Sandy on nyt myyty jo aikoja sitten parempaan kotiin kuin koskaan voisi kuvitellakaan. Tällaisetkin tapahtumat saattavat olla todella ratkaisevia asioita, vaikka välillä surenkin sitä, että päästin käsistäni niinkin upean hevosen. Mutta nyt se on kyllä oikealla omistajallaan.

Huomasin tän tietyllä tavalla kun olin kuvaamassa äidin valmennusta. Suurimmaks osaks nää ihmettelijät on mun ikäsiäni ja sain taaskin mulkoiluja osakseni jonkun verran. Voi olla, että tosiaan vaan ihan kuvittelin tän koko jutun, mutta tuntuu välillä, että muutama silmäpari tuijottaa aina selkään. Osaan silti ärsyttää ihan pelkällä olemuksellanikin joitakin ihmisiä se on tullut huomattua.

Ami päätti, että ratsastaja on turha elementti selässä, joten sensuroidaan sen virne!

Näitä peltokuvia mulla olisi lisääkin, mutta kun ne nyt sattuvat olemaan toisella koneella. Lupaan, että te 8 (!) lukijaa saatte huomenna tai sunnuntaina oikean kuva pläjäyksen, koska satuimme saamaan tässä järkkärinkin, vaikka vannoin, ettei sellaista meille tule. Tämä kamera tosin tuli hieman ikävistä merkeistä, mikä tekee sen käytöstä hieman vaivautunutta, ainakin omalla kohdallani. Tässä vaiheessa sanon, että kaikki kunnioitukseni isäni veljen muistolle.

Elieli. Nyt sitten tosiaan huomisia kisoja jännittämään. Toivottavasti joku kenttä nyt olisi edes jotenkin kunnossa, ettei tätä perua tarvisi.

Kevään kisakausi avattu vihdoin!

Noniin! Vihdoinkin jotain alkaa tapahtua ja lumetkin suli pois. Meikä kyllä menee ja näyttää närhen munat luontoäidille, mikäli tota valkosta kylmää ainetta tulee vielä taivaalta yhtään. Tosin, en väitä, että vesisade olisi yhtään sen parempi vaihtoehto, mutta se on jo yksi askel kohti kesää ja kuivempia kelejä.

Eilen oli siis tosiaan kisat Luvialla. Perjantaina jo väänsin kaikki letit, putsasin varusteet ja katoin loimet valmiiksi. Käytiin myös maneesilla viimehetken treenauksia tekemässä ja kertaamassa rata. Siellä se meni tosi hyvin. Muutenkin Ami on alkanu rentoutumaan ihan eri tavalla. Kokoaminenkin alkaa jo jotenkin sujua kevyessä ravissa ja hevonen rentoutuu paljon nopeammin. Sen kesäkarvakin alkaa näyttää paljon paremmalta!

No sitten koittikin kisa-aamu ja heräsin puolituntia aikaisemmin kuin piti. Yritin nukkua vielä sen puolituntia, mutta eipä siitä tullut mitään. Oon aina ollut ihan hirveä jännittäjä, eikä tää ollut poikkeus. Hyvä puoli oli, että sain syödä rauhassa. Laittelin itseni sitten kaikessa rauhassa valmiiksi ja sitten kun Anni tuli lähdin talliin viimeistelemään Amia. Letit oli harjassa pysyneet ihan hyvin, mutta tein häntäletin uusiksi, koska se oli auennut. Samalla Anni harjasi Amia ja äiti peruutteli autoa sekä kantoi tavarat sinne.

Hauskinta tässä valmisteluvaiheessa oli se, että kun Amille saatiin loimi niskaan ja jäätiin odottelemaan, että äiti tulee sisältä auttamaan lastauksessa koko hevonen tärisi. Se tärisi ihan holtittomasti, vaikka se katseli kaikkea ihan korvat hörössä. En ollut siis ainoa ketä jännitti oikein todenteolla. Lastausvaiheessa se ei meinannut jättää karsinaansa lainkaan, vaan peruutti koko ajan sinne. Sitten kun se saatiin lastattua koko koppi tärisi kun se tärisi vielä siellä kopissakin.

Letitystä. Oli pirun vaikeaa puuhaa, kun aina oli liian lyhyt pätkä lankaa! :D

Persletti perjantailta. Lauantai aamuna tein sen sitten uusiksi.

Minä kerrankin onnistuneessa kuvassa ja kisaheppani.

Valitan kuvien laatua, mutta äitini otti ne kamerakännykällä, joten voitte vaan uskoa millaista jälkeä sillä tulee. Muutenkaan en ala ostelemaan mitään järkkäreitä blogini takia, joten pokkarilla kuvatut saavat riittää. Mutta kuitenkin, palatakseni taas aiheeseen. Saavuttuamme kisapaikalle siellä ei ollut vielä ketään. Edes aitoja ei oltu saatu vielä paikalle. Siinä sitten odoteltiin rauhassa ja käytiin maksamassa lähtömaksut ja niin edespäin. Sitten kun kello alko näyttämään muutamia minuutteja vaille kymmentä alettiin pistämään hevosta kuntoon joka tykkäs ladata satulaa laittaessa ihan kunnolla taakse. Onneksi ei ollut ketään paikalla.

Seuraavaan ongelman aiheuttikin sitten chapsit. Olin just viikolla hakenut mut toisen chapsin vetoketjunvaihdosta, joten se toimi kuin unelma. Mutta sittenpä tämä vanhempi vetoketju päätti, ettei hän mene kiinni. Ähisin ja puhisin hetken sen kanssa samallaa kun Anni talutteli Amia pitkin parkkipaikkaa. Jouduin sitten loppuviimeksi menemään äidin luokse kahvioon, jotta saisin sen kiinni. Äiti sen sitten onnistuikin repimään kiinni onneksi. Ei tarvinnut ratsastaa ilman kun oli polvipaikkaiset housutkin.

Veryttely meni todella hyvin ja Ami olikin suht rento sen ajan. Mutta kun mentiin maneesiin se alkoi sähläämän ja heti kun istuin harjotusraviin se nosti laukan. Muutenkin se kulki aika lailla pää pystyssä. Kun sitten meidän vuoro tuli se oli todella jännittynyt. Asettu keskihalkasialla väärin, pelkäs tuomaripöytää, vaihto ristilaukoille ja vastalaukoille, pysähteli. Toki myös ratsastajan jännitys oli osa syyllinen, mutta onneksi sitten ainakin jännitettiin yhdessä. Muuten ihan jees rata oli ja loppua kohden se paranikin todella paljon kun sain sitä enemmän rennoksi. Prosentteja tuli vain 48%, mutta en jäänyt kuin kahdella prosentilla tavoitteestani. Ja tämän kerran tarkoitus olikin vain kartoittaa taidot ja luoda pohjaa kilpailemiselle. Arvosteluissa ei ollut mitään muuta vikaa, kuin se, ettei hyviä asioita oltu kirjattu paperiin lainkaan. Kaikki pysähdykset tuli meiltä tasajaloin ja peruutus oli täsmälleen neljä askelta. Olin hirveän tyytyväinen niihin.

Loppuverkassa Ami olikin sitten rentoutunut tosi paljon. Samoin kun ratsastajakin. Se kulki välillä tosi nätisti luotiviivalla ja välillä venyttellen kaulaa hiukan pidemmäksi. Jos Ami olis menny niin rennosti radallakin pisteety olis varmasti olleet paljon paremmat. Muttaa kyseessä nyt olikin kisatilanne ja ensimmäinen meillä kahdella, joten eipä siitä paljoa voi edes odottaa.

Ratsukko ja hoitaja.

Tyytyväisenä suorituksen jälkeen kuitenkin.

Seuraavaksi tie viekin ensiviikonloppuna Yyteriin kisoihin missä mennään sama ohjelma ja sen lisäksi perusmerkin kouluohjelma veryttelyksi, jotta saadaan rauhassa pöhköttää se ensimmäinen rata. Jos vaikka sitten auttaisi hieman noiden energioiden pois saantiin. Sitä seuraavana viikonloppuna onkin samaisessa paikassa äidin pitämä estevappuleiri, joten nyt hevostellaan oikein urakalla. Kiva päästä välillä hyppäämäänkin.

Kisapostaus tiedossa huomenna...

... tänään ei jaksa enää kaikkien valmistelujen jälkeen kirjoittaa enää oikein mitään. Tiedossa vielä nahkariimun puhdistusta ja sen sellaista. Vasta puoli 11 sain letit neulottua. Sauna tiedossa.

Nopeat terveiset

Blogi ei nyt pyöri hirveän aktiivisesti, koska oikeastaan mitään kerrottavaa ei tule. Ratsastus on suhteellisen paljon pelkkää tössöttelyä niin kauan kun tämä lumi pysyy maassa. Sitten kun nuo lumet pysyvät pysyvästi poissa alkaa tulemaan lisää postauksia useammin. Ja samalla toivon pysyväni terveenä, sillä tälläkin hetkellä olen nuhan kourissa.

Kisat Tupunalla peruuntuivat minun osaltani jo viikolla, kun sää eväsi harjoittelumahdollisuuteni ja sitten vielä tulin nuhaiseksikin tässä näin. Menen nyt sitten katselemaan kaverini koulukisoja ja siitä hänelle sitten yöksi. Huomenna olisi tarkoitus käydä kokeilemassa miltä Ratsastuskoulu Kyläkorven hevoset tuntuvat. Tiedän, että siellä on laadukasta opetusta ja saan sieltä varmasti paljon apua istuntaani, mutta siitä on aikaa kun olen viimeksi mennyt ratsastuskouluhevosella. Kyläkorvessa hevoset ovat laadukkaita, mutta uusia minulle joten pelkään sählääväni koko tunnin.

Tässä olen jo ehtinyt tehdä aamutallinkin ja nyt odottelen vain teekupposen ääressä noutajaa. Joten ei tämän enempää tapahdu tällä hetkellä. Koittakaa kestää vähäiset lukijat, kyllä sitä tekstiä sitten taas tulee.

Allekirjoittanut pätkä ja jätti ♥