maanantai 30. heinäkuuta 2012
Päivitykset menossa
Blogi saattaa näyttää tällä hetkellä hieman isolta, koska ulkoasupäivitys on menossa. Asia korjataan kyllä. Pitempää blogitekstiä tulossa illemmalla.
tiistai 24. heinäkuuta 2012
Päivä 4. Unelmahevoseni + kiitos 21 lukijalle!
Päivä 4 - Unelmahevoseni
Päivä 5 - Ratsastusurani
Päivä 6 - Omat varusteeni
Päivä 7 - Kuinka hevoseni tuli minulle
Päivä 8 - Parhaat saavutukseni ratsastuksessa
Päivä 9 - Lempimerkkini
Päivä 10 - Kotitallini
Päivä 11 - Mitä hevoseni syö
Päivä 12 - Elämäni hevonen/hevoset
Päivä 13 - Hevoseni varusteet
Päivä 14 - Unelmatallini
Päivä 15 - Parhaat kuvat hevosestani
Päivä 16 - Mieleenpainuvimmat kilpailuni
Päivä 17 - Vahvuuteni ja heikkouteni ratsastajana
Päivä 18 - Tärkein ja turhin varusteeni
Päivä 19 - Hevosesikuvani
Päivä 20 - Tavoitteeni ratsastuksessa
Päivä 21 - Hevoseni hyvät ja huonot puolet
Päivä 22 - Videokooste hevosestani
Päivä 23 - Näin valmistaudun kilpailuihin
Päivä 24 - Hevosblogeja joita luen
Päivä 25 - Minä hevosenomistajana
Päivä 26 - Taustajoukkoni
Päivä 27 - Parhaat hevoskuvani (itsekuvatut)
Päivä 28 - Unohtumattomin hevosmuistoni
Päivä 29 - Ratsastusurani tärkein valmentaja/opettaja
Päivä 30 - Tilannekuvia ja kommelluksia
Tää on aika vaikea kohta tässä haasteessa, koska en oikeen ikinä oo tiennyt minkälainen on mun unelmahevoseni. Tai siis kyllä mä jotain tiedän, mutta hevonen on mulle niin yksilö, etten oikeen osaa sanoa sellassia yksittäisiä juttuja mitkä mun olis pakko saada jos voisin ostaa ihan minkälaisen hevosen tahansa. Unelmahevonen olis tietenkin sellanen, minkä toimis täydellisessä yhteistyössä sun kanssa. Mutta se taitaa olla samalla satuhevonen.
Mulla on kuitenkin sellassia pieniä juttuja, mistä oon aina haaveillut. Ne ei oo koskaan ollu sellassia, että joskus mä toteutan tän, mutta sellassia ihailtavia juttuja. Oon aina pienestä pitäen pitänyt friisiläisistä. Niiden komeasta ulkomuodosta ja.... niiden komeasta ulkomuodosta. Jos sellaisen saisi kouluratsuksin niin olisin taivaassa. Tosin, tätä rotua ei taideta olla tarkoitettu kouluratsastukseen, sillä mitä näitä olen nyt nähnyt niin ne ovat kovin tyhjiä edestä ja askellajit eivät mitenkään näyttäviä ole. Tosin, voin olla väärässäkin.
 |
| Tällainen komistus kelpaisi. |
Toinen unelmahevonen olisi oikeastaan poni. Nimittäin shetlanninponi. Kuulitte oikein. Minä 16-vuotias nainen haluan shetlanninponin. Olen aina ollut ihan heikkona näihin pieniin piskuruisiin ja erittäin viekkaisiin otuksiin. En yhtään pidä isolla hevosella ajamisesta, sillä en tunne saavan mitään tatsia koko hevoseen. Ponilla ajaminen taasseen olisi todella hauskaa. Olen shetlanninponilla ennenkin ajanut ja rakastin sitä!
Unelmashettikseni olisi myös hieman ylikorkea niin, että kerran viikossa vaikka voisin käydä hieman palauttamassa järjestystä selästä käsin. Itsehän olen 164cm eli aivan liian pitkä shettisratsastajaksi. Kurinpalautuksen puolesta varmasti tällainen järjestely onnistuisikin. 10 kilolla olen liian painavakin. Ajaminen ja maastakäsittely tosin kiinnostaisivat enemmän.
 |
| Tällainen pulla kelpaisi minullekin. |
Kuulumisia aamun valkenevilta tunneilta
Noniin. Nyt se sitten iski. Kesäflunssa, jota olen odotellutkin saapuvaksi. Olen stressannut niin paljon tässä lähiaikoina (niin mistä?) ja Saksassa olon viimisillä viikoilla olo oli jo hutera, joten ihmettelinkin miksi en vaipunut sängynpohjalle heti kun sieltä saavuin kotiin. Nyt kuitenkin kaikki meni hiukan uusiksi tältäkin viikolta ja rukoilen armahdusta, jotta voisin parantua viikonlopuksi. Ystävällä vierailu sekä 2 maalauskurssi kiinnostaisivat kovasti kyllä. Ja olisivat normaalia loma tekemistä.
Kuitenkin tämän postauksen syy on tietenkin Amin tilanteen valoittaminen ja omien kuulumisten kertominen. Haasteen nojalla en paljoa ole valoittanut sitä miten meidän kahden treenit on nyt tässä menneet paluuni jälkeen, jolloin kaikki näytti niin mustalta. Tilanne on kuitenkin nähnyt jo päivänvaloa paljon ja ongelmat alkavat vihdoinkin selvitä.
Rakkaalla mamman mussukalla oli kuin olikin kunnon lihasjumeja. Hieroja kävi viime viikolla tarkistamassa lihaksiston ja hieromassa sen. Oikean puolen lapahan oli aivan tukossa ja ei se vasemmaltakaan mitenkään hyvä ollut, vaikkakin oikeaa puolta parempi olikin. Selästä ei löytynyt mitään jumeja (eli satulat eivät pitäisi tätä ongelmaa aiheuttaa) ja takapuolesta taas olinkin tietoinen. Selvisi myös, että ilmeisesti vanhasta vammajalasta on myös nivelsiteet kärsineet aikanaan. Tuo jalka kuitenkin kestää hyvin, että siitäkään ongelmat eivät tällä kertaa johtuneet.
Tämä kuva on otettu silloin kun kokeilin hieman Amia pelkkien 20 minuutin käyntilenkkien jälkeen, joita oli tehty pitkin viikkoa. Ravattiin hieman jotta äiti pystyi tarkkailemaan miten liikkuu ja sitten laukattiin. Kyllä sen selvästi huomasi, että laukan jälkeen se oli huomattavasti parempi ja pehmeempi ratsastaa. Ravi kulki ihan eri tavalla. Laukka siis aukasi sen lihakset todella hyvin. Sillon ensimmäistä kertaa tunsin jo pientä huojennusta, koska Amin vaivan syy alkoi olemaan jo ilmiselvä. Kun hieroja sitten saapui oli todella lohduttavaa kuulla, että todellakin kaikki johtuu vain lihasjumeista.
Siirryimme myös äidin ohjeistuksesta liikuttamaan Amia edelleen 20 minuutin pätkissä pelkällä laukka ja käyntityöskentelylla (ennen hierojaa siis). Kun hieroja oli sitten käynyt aloimme tekemään hiljalleen pientä kavaletti työskentelyä ja ravaamaankin. Ami tuntui joka kerta paljon paremmalta ja itsekin aloin saamaan kevyttä istuntaa hallintaan enemmän. Ennen kun tuo perse tahtoi painaa niin paljon.
Ami siis joka kerran jälkeen oli vain parempi ja parempi. Teimme myös rouvan kanssa käyntimaaston ilman satulaa niin, että minulla oli kuvassakin olevat huopa ja filtti allani loimivyöllä kiinnitettynä. Kaverini oli seuranani Mantalla samalla tekniikalla, tosin ilma huopia. Huovat ovat myös tarkoituksella juuri nuo, sillä laidunlomallaan Ami laihtui aivan kamalasti. Yhtenä päivänä huomasimme sen kylkiluiden näkyvän kunnolla ja selän tippuneen hirmuisesti. Hierojakin tästä mainitsi. Nykyään Ami saa aivan hirveästi ruokaa, mutta siitä kerron sitten enemmän haasteen varjolla.
Olemme nyt myös uskaltautuneet vääntämään pientä koulua kentällä. Paljon taivutuksia ja kaarteita käynnissä sekä väistöjä. Pieniä ravipätkiä ja laukkaa hieman ympyrällä ensin taivutellen ja sitten jatkettiin uraa pitkin. En ole eläessäni muuten istunut niin ison ja keinuvan laukan kyydissä mitä tällä ratsastuskerralla. Ami nimittäin sai loppu vaiheesta oikein kunnon moottorin päälle. Olin itsekin aivan äimänkäkenä. Vielä enemmän minua ihmetytti se, että todellakin pystyin istumaan siellä.
Lopuksi ravasimme aika pitkällä ohjalla pitkin kenttää, jotta Ami saisi käytettyä selkäänsä ja venytettyä kaulaansa maata kohden. Koko hevonen toimi kuin unelma! Fiilis oli todella hyvä tunnin jälkeen ja pitkästä aikaa oli kiva tuntea onnistumisen tunne Amin kanssa. Nyt sitten tähtäimessä olisi 1.8-2.8 pidettävä kankikurssi. Toivottavasti Ami pysyy siihen asti kunnossa.
Edellispäivänä teimme äidin kanssa pienen käyntimaaston ja ravasimme pienen pätkän pehmeämmällä alustalla. Ami oli todella hyvä (intoa riitti) ja ravasi loppuviimeksi kaikkien sähläyksiensä jäljeen todella puhtaasti ja pehmeästi. Ikävä kyllä eiliselle kerralle se ei riittänyt. Hevonen oli kuin täi tervassa ja olisin halunnut lyödä itseäni oikein kunnolla takaraivoon kun menin ja turhauduin. Sen jälkeen hevonen ei ainakaan liikkunut ja pelkään turruttavani sen. Apuni ovat joskus sen verran epäselvät, että pelkään niiden aiheuttavan turtumista Amille. Täytyy pyytää taas äitiä käymään selässä.
Nyt myös itse jännitän äidin ja Mantan puolesta. Mantasta on kuoriutunut oikea super poni sen saimme huomata Niinisalossa 16.7. Hevonen hyppäsi kaikki erikoisemmatkin maastoesteet korvat hörössä eikä mitään tietoa siitä, että hevonen olisi kytännyt jotain. Kaikki muut hieman katsoivat niitä esteitä, mutta Manta hyppäsi nämä kuin vettä vaan. Kaikki harrasteluokan esteet käytiin läpi sekä tuttariluokasta vesi ja tykistölaatikot. Olin niin ylpeä äidistä ja tästä hevosesta. Nyt jännitetään sitten ensiviikonlopun tulokseja (80cm pitäisi saada kvaalit) ja Kunkkareihinkin tietojeni mukaan äiti on osallistumassa. Sitten onkin syyskuussa kenttikset. Olen ihan innoissani, enemmän kuin äiti itse!
Oltiin myös koulukisoissa äiti sekä minä. En sen enempää siitä viitsi kertoilla, mutta Mantalla mentiin molemmat. Itse raviohjelman (en osaa ratsastaa Mantaa, myönnän) ja äiti meni HeC:n. Raviohjelma meni meillä tosi hyvin prosentteja 63,25%. Ohjelma tosin oli naurettavan helppo ja tunsin itseni tyhmäksi ollessani muita osallistujia kymmenen senttiä pidempi. Mutta jostain on alotettava.
Äidillä ja Mantalla meni myös ihan superisti. Äiti ratsasti Mantaa tosi hyvin ja täsmällisesti. Omasta mielestäni tietenkin suoritus oli paljon parempi muita, koska Manta kulki muodossa suurimman osan ajastaan (kun ei tapansa mukaan heittellyt päätänsä) ja kuitenkin suoritti radan täsmällisesti pisteestä pisteeseen aitoja nuollen. Noh, arvostelu oli HeC, joten mitä voi odottaa? Tasan 60.00% tuli ja 12. sija. Ei paha ollenkaan ottaen huomioon, että nämä olivat toiset kisat äidillä ja Mantalla koulupuolella.
Kuitenkin tämän postauksen syy on tietenkin Amin tilanteen valoittaminen ja omien kuulumisten kertominen. Haasteen nojalla en paljoa ole valoittanut sitä miten meidän kahden treenit on nyt tässä menneet paluuni jälkeen, jolloin kaikki näytti niin mustalta. Tilanne on kuitenkin nähnyt jo päivänvaloa paljon ja ongelmat alkavat vihdoinkin selvitä.
Rakkaalla mamman mussukalla oli kuin olikin kunnon lihasjumeja. Hieroja kävi viime viikolla tarkistamassa lihaksiston ja hieromassa sen. Oikean puolen lapahan oli aivan tukossa ja ei se vasemmaltakaan mitenkään hyvä ollut, vaikkakin oikeaa puolta parempi olikin. Selästä ei löytynyt mitään jumeja (eli satulat eivät pitäisi tätä ongelmaa aiheuttaa) ja takapuolesta taas olinkin tietoinen. Selvisi myös, että ilmeisesti vanhasta vammajalasta on myös nivelsiteet kärsineet aikanaan. Tuo jalka kuitenkin kestää hyvin, että siitäkään ongelmat eivät tällä kertaa johtuneet.
 |
| Aargh, jalustin ja katse! |
Tämä kuva on otettu silloin kun kokeilin hieman Amia pelkkien 20 minuutin käyntilenkkien jälkeen, joita oli tehty pitkin viikkoa. Ravattiin hieman jotta äiti pystyi tarkkailemaan miten liikkuu ja sitten laukattiin. Kyllä sen selvästi huomasi, että laukan jälkeen se oli huomattavasti parempi ja pehmeempi ratsastaa. Ravi kulki ihan eri tavalla. Laukka siis aukasi sen lihakset todella hyvin. Sillon ensimmäistä kertaa tunsin jo pientä huojennusta, koska Amin vaivan syy alkoi olemaan jo ilmiselvä. Kun hieroja sitten saapui oli todella lohduttavaa kuulla, että todellakin kaikki johtuu vain lihasjumeista.
Siirryimme myös äidin ohjeistuksesta liikuttamaan Amia edelleen 20 minuutin pätkissä pelkällä laukka ja käyntityöskentelylla (ennen hierojaa siis). Kun hieroja oli sitten käynyt aloimme tekemään hiljalleen pientä kavaletti työskentelyä ja ravaamaankin. Ami tuntui joka kerta paljon paremmalta ja itsekin aloin saamaan kevyttä istuntaa hallintaan enemmän. Ennen kun tuo perse tahtoi painaa niin paljon.
 |
| Takapää käyntiin ja kunnon laukkaa. Jos joku nero nyt saa päähänsä, että piiskaan hevostani niin pidin raipan vain kuvan tapaan vierellä ja kun vauhti hiipui näpäytin pienesti taakse. |
 |
| Kavaletti työskentelyä. Kahden pisteen istunta. Tässä kuvassa Ami venyy hienosti alas. Työskentely tapahtui käynnissä. |
Ami siis joka kerran jälkeen oli vain parempi ja parempi. Teimme myös rouvan kanssa käyntimaaston ilman satulaa niin, että minulla oli kuvassakin olevat huopa ja filtti allani loimivyöllä kiinnitettynä. Kaverini oli seuranani Mantalla samalla tekniikalla, tosin ilma huopia. Huovat ovat myös tarkoituksella juuri nuo, sillä laidunlomallaan Ami laihtui aivan kamalasti. Yhtenä päivänä huomasimme sen kylkiluiden näkyvän kunnolla ja selän tippuneen hirmuisesti. Hierojakin tästä mainitsi. Nykyään Ami saa aivan hirveästi ruokaa, mutta siitä kerron sitten enemmän haasteen varjolla.
 |
| Olemme uskaltaneet tehdä väisöjäkin hieman. |
 |
| Eteenalas taivuttelua molemmilla.... minä könötän. |
Lopuksi ravasimme aika pitkällä ohjalla pitkin kenttää, jotta Ami saisi käytettyä selkäänsä ja venytettyä kaulaansa maata kohden. Koko hevonen toimi kuin unelma! Fiilis oli todella hyvä tunnin jälkeen ja pitkästä aikaa oli kiva tuntea onnistumisen tunne Amin kanssa. Nyt sitten tähtäimessä olisi 1.8-2.8 pidettävä kankikurssi. Toivottavasti Ami pysyy siihen asti kunnossa.
Edellispäivänä teimme äidin kanssa pienen käyntimaaston ja ravasimme pienen pätkän pehmeämmällä alustalla. Ami oli todella hyvä (intoa riitti) ja ravasi loppuviimeksi kaikkien sähläyksiensä jäljeen todella puhtaasti ja pehmeästi. Ikävä kyllä eiliselle kerralle se ei riittänyt. Hevonen oli kuin täi tervassa ja olisin halunnut lyödä itseäni oikein kunnolla takaraivoon kun menin ja turhauduin. Sen jälkeen hevonen ei ainakaan liikkunut ja pelkään turruttavani sen. Apuni ovat joskus sen verran epäselvät, että pelkään niiden aiheuttavan turtumista Amille. Täytyy pyytää taas äitiä käymään selässä.
 |
| Rakastan sua silti <3 |
Nyt myös itse jännitän äidin ja Mantan puolesta. Mantasta on kuoriutunut oikea super poni sen saimme huomata Niinisalossa 16.7. Hevonen hyppäsi kaikki erikoisemmatkin maastoesteet korvat hörössä eikä mitään tietoa siitä, että hevonen olisi kytännyt jotain. Kaikki muut hieman katsoivat niitä esteitä, mutta Manta hyppäsi nämä kuin vettä vaan. Kaikki harrasteluokan esteet käytiin läpi sekä tuttariluokasta vesi ja tykistölaatikot. Olin niin ylpeä äidistä ja tästä hevosesta. Nyt jännitetään sitten ensiviikonlopun tulokseja (80cm pitäisi saada kvaalit) ja Kunkkareihinkin tietojeni mukaan äiti on osallistumassa. Sitten onkin syyskuussa kenttikset. Olen ihan innoissani, enemmän kuin äiti itse!
Oltiin myös koulukisoissa äiti sekä minä. En sen enempää siitä viitsi kertoilla, mutta Mantalla mentiin molemmat. Itse raviohjelman (en osaa ratsastaa Mantaa, myönnän) ja äiti meni HeC:n. Raviohjelma meni meillä tosi hyvin prosentteja 63,25%. Ohjelma tosin oli naurettavan helppo ja tunsin itseni tyhmäksi ollessani muita osallistujia kymmenen senttiä pidempi. Mutta jostain on alotettava.
Äidillä ja Mantalla meni myös ihan superisti. Äiti ratsasti Mantaa tosi hyvin ja täsmällisesti. Omasta mielestäni tietenkin suoritus oli paljon parempi muita, koska Manta kulki muodossa suurimman osan ajastaan (kun ei tapansa mukaan heittellyt päätänsä) ja kuitenkin suoritti radan täsmällisesti pisteestä pisteeseen aitoja nuollen. Noh, arvostelu oli HeC, joten mitä voi odottaa? Tasan 60.00% tuli ja 12. sija. Ei paha ollenkaan ottaen huomioon, että nämä olivat toiset kisat äidillä ja Mantalla koulupuolella.
 |
| Onnellinen ratsukko Niinisalossa 16.7. |
 |
| Keskittynyt ratsukko Niinisalossa 16.7 + pieni rajausongelma! |
Päivä 3. Toivelistani
Päivä 3 - Toivelistani
Päivä 4 - Unelmahevoseni
Päivä 6 - Omat varusteeni
Päivä 7 - Kuinka hevoseni tuli minulle
Päivä 8 - Parhaat saavutukseni ratsastuksessa
Päivä 9 - Lempimerkkini
Päivä 10 - Kotitallini
Päivä 11 - Mitä hevoseni syö
Päivä 12 - Elämäni hevonen/hevoset
Päivä 13 - Hevoseni varusteet
Päivä 14 - Unelmatallini
Päivä 15 - Parhaat kuvat hevosestani
Päivä 16 - Mieleenpainuvimmat kilpailuni
Päivä 17 - Vahvuuteni ja heikkouteni ratsastajana
Päivä 18 - Tärkein ja turhin varusteeni
Päivä 19 - Hevosesikuvani
Päivä 20 - Tavoitteeni ratsastuksessa
Päivä 21 - Hevoseni hyvät ja huonot puolet
Päivä 22 - Videokooste hevosestani
Päivä 23 - Näin valmistaudun kilpailuihin
Päivä 24 - Hevosblogeja joita luen
Päivä 25 - Minä hevosenomistajana
Päivä 26 - Taustajoukkoni
Päivä 27 - Parhaat hevoskuvani (itsekuvatut)
Päivä 28 - Unohtumattomin hevosmuistoni
Päivä 29 - Ratsastusurani tärkein valmentaja/opettaja
Päivä 30 - Tilannekuvia ja kommelluksia
Tämän päivän postauskohdan lukiessani meinasin revetä nauramaan, sillä tämä postaus voisi jatkua vaikka kuinka pitkään. On sata ja yksi asiaa mitä haluaisin, mutta suurin osa niistä on täysin tarpeettomia ja liian kalliita omalle kukkarolleni. Joten tämä toivelinsta on lähinnä sellainen, että alkupäässä ovat ne asiat jota myös tarvin ja loppupäässä sitten sellaiset vähän tarpeettomat asiat. En kuitenkaan aijo tässä koko toivelistaa kirjottamaan, joten tässä on sellaiset must get -jutut.
Ensimmäisenä listalla olisi uusi banneri, vaikka se nyt ei varsinaisesti liitykkään tähän postaukseen. Haluaisin mielenkiintoisen näköisen ulkoasun, sillä nykyinen tylsistyttää jopa itseni. Kuitenkin halusin päästä kaikkeista vanhimmasta eroon juurikin sen takia, että se ei vastannut ratsukon taitoja ollenkaan. Se vasta ihmisiä karkoittikin. Jos joku tätä lukiessa saa inspiraation tai olisi halukas tekemaan uuden bannerin heittäkää kommentilla.
 |
| (c) Hööks |
Ihan ensimmäisenä siis must get -listalta löytyy Back on Track merkkinen selänlämmitin. Vanha hevonen kun Ami on ja lavoistaan aina välillä jumissa tekee ihan hyvää saada tällainen selkään. Jos vaikka hieman auttaisi, kun paljon hyvää juttua olen tästä kuullut. Voisi aina heittää sitten treenin jälkeen selkään.
 |
| (c) Hööks |
Seuraavana listalla siis samalta merkiltä suojat takajalkoihin. Amilla kun on vanha "taisteluvamma" vasemmassa takajalassa, joten tällaiset eivät olisi sinnekään pahitteeksi.
 |
| (c) Hevosväylä |
 | |
| (c) Hevosväylä |
 | |
| (c) Horze |
 |
| (c) Horze |
 |
| (c) Hööks |
Ja sitten alkaakin lista, jossa on sellaisia joskus hankittavia hankintoja jos on rahaa. Haluaisin ostaa Amille nivelkuolaimiin tällaisen paksuturparemmiset suitset, tosin en tätä mallia juuri. Halvemmallakin löytyy hienompia. Tämä nyt vain sattui olemaan sopivan samankaltainen kuva.
 |
| (c) Hevosväylä |
 |
| (c) Calevo |
sunnuntai 22. heinäkuuta 2012
Päivä 2. Ratsastajaesikuvani
Päivä 2 - Ratsastajaesikuvani
Päivä 3 - Toivelistani
Päivä 4 - Unelmahevoseni
Päivä 6 - Omat varusteeni
Päivä 7 - Kuinka hevoseni tuli minulle
Päivä 8 - Parhaat saavutukseni ratsastuksessa
Päivä 9 - Lempimerkkini
Päivä 10 - Kotitallini
Päivä 11 - Mitä hevoseni syö
Päivä 12 - Elämäni hevonen/hevoset
Päivä 13 - Hevoseni varusteet
Päivä 14 - Unelmatallini
Päivä 15 - Parhaat kuvat hevosestani
Päivä 16 - Mieleenpainuvimmat kilpailuni
Päivä 17 - Vahvuuteni ja heikkouteni ratsastajana
Päivä 18 - Tärkein ja turhin varusteeni
Päivä 19 - Hevosesikuvani
Päivä 20 - Tavoitteeni ratsastuksessa
Päivä 21 - Hevoseni hyvät ja huonot puolet
Päivä 22 - Videokooste hevosestani
Päivä 23 - Näin valmistaudun kilpailuihin
Päivä 24 - Hevosblogeja joita luen
Päivä 25 - Minä hevosenomistajana
Päivä 26 - Taustajoukkoni
Päivä 27 - Parhaat hevoskuvani (itsekuvatut)
Päivä 28 - Unohtumattomin hevosmuistoni
Päivä 29 - Ratsastusurani tärkein valmentaja/opettaja
Päivä 30 - Tilannekuvia ja kommelluksia
Monelle ihmiselle ratsastajaesikuvan löytäminen on varmaan helppoa. Kouluratsastajat varmasti sanoisivat, että Kyra ja esteratsastajat ehdottaisivat Forsteneja tai jotain muuta kuuluisaa esteratsastajaa. Eikä siinä mitään väärää olekaan. Itse ihailen Kyraa yhtä lailla kuin muutkin. Samalla tavalla Andreas Helgstrand onnistuu aina yllättämään minut upeilla ohjelmillaan. Varsinkin kun hän käyttää vapaaohjelmissaan täysin erillaista musiikkia kuin useimmat ratsastajat. Ja sekä hän, että hevonen omistavat uskomattoman rytmitajun.
Kuitenkin nämä ihmiset ovat niin kaukana omasta elämästäni, etten oikein voi pitää heitä esikuvinani. Tiedän vain pintakiillotuksen kaikista heistä, enkä tiedä mitä sisältä löytyy. Esikuvan pitäisi olla samaistuttava, motivoiva ja sen pitäisi kannustaa jatkamaan eteenpäin. Ei kirjaimellisesti, mutta sanoillaan ja teoillaan. Jotenkin. Itse en pysty samaistumaan ihmiseen jota en tunne.
Oma esikuvani on oma äitini. Äitini on pienestä tytöstä lähtien käsitellyt hevosia edessäni ja opettanut minua, joten on kai oletettavissakin, että äiti on pikkutytön sankari. Mutta tämä kuitenkin on jatkunut myös vanhemmalle iälle, vaikka en aina sitä osaa näyttääkkään. Olen kuitenkin lapsi ja hän on minun äitini, joten väkisinkin konflikteja tulee. Kuitenkin olen aina arvostanut häntä ja hänen tapaansa käsitellä hevosiaan. Ja olen aina ollut ylpeä kun olen voinut todeta keskellä kisoja, että "jep, tuo on äitini" oli hän sitten radalla hevosen kanssa tai rakentamassa esteitä.
Syy, miksi äitini on oma esikuvani on hänen määrätietoinen tapansa käsitellä hevosia hevosina, paikantaa suurimmat virheet sekä kyky ottaa hevoset yksilöinä. Hän ei harrasta rotusyrjintää, sillä miten muuten kaksi ravurisukuista hevosta olisi koskaan eksynyt meidän talliimme? Hän tekee ahkerasti töitä ja kannustaa ihmisiä jatkamaan eteenpäin. Hän on reilu, mutta tiukka valmentaja ja tekee selväksi, mitkä mahdollisuudet ovat. Realismi on kaiken perusta. Mutta kaiken tämän lisäksi hänessä on yksi ominaisuus ylitse muiden. Hän on nöyrä. Hän ei tuo itseään esille sen enempää kuin on tarve ja hän antaa tulosten puhua puolestaan. Hänellä ei ole tarvetta nostaa itseään muiden yläpuolelle. Hän on yksi ihminen muiden joukossa, jolla on vain taito opettaa. Niin ihmisiä kuin hevosia.
Kaiken mitä tiedän hevosista ja ratsastamisesta tulee äidiltäni. Vaikka aina en ole jaksanutkaan keskittyä ja olen raivonnut pää punaisena turhista asioista hän on pitänyt päänsä ja jaksanut odottaa, että oma intoni herää taas. Ja loppuviimeksi sekin kärsivällisyys tuotti tulosta. Hän on aina tehnyt kaiken eteeni, mutta teroittanut syvälle mieleen, ettei sitä kaikkea saa ilmaiseksi. Hän on opettanut oman nöyryytensä minulle (isäni kanssa, joka on tehnyt myös valtavan hyvän työn kasvatuksessani. Häneltä olen oppinut oikeasti elämisen arvokkuuden ja käyttäytymisen tärkeyden) ja teroittanut, että kateus ei vie minnekään, vaikka se välillä pistäytyisikin vierailulla.
Äitini on myös opettanut minua järjestelmällisesti ratsastamaan. Hän ei ole päästänyt minua hyppäämään liian isoihin tai vaativiin tehtäviin ennen kuin olen oppinut ne perusasiat. Ei se korkeus, vaan se taito. Ei se vaativuus, vaan se siisteys. Hän on teroittanut, että kun jaksan olla tarpeeksi kärsivällinen ja oppia niillä välineillä mitä minulle on annettu sekä olen nöyrä voin kohota pitkällekin. En välttämättä kouluratsastajana, mutta hevosten käsittelijänä.
Ja jotta isäni ei jäisi täysin varjoihin täytyy minun kiittää häntäkin, sillä vaikka en voi sanoa häntä ratsastajaesikuvakseni hän on minun esikuvani elämään. Kaikista peloista huolimatta hän jaksaa kannustaa minua ratsastuksessa ja auttaa aina tarvittaessa oli kyse koulusta tai muista ongelmista. Hän on koko perheemme tukipilari, jota ilman ainakaan minä en selviäisi.
Kliseistä tai ei. Vanhempani ovat suurimmat esikuvani mitä minulla koskaan voi olla.
lauantai 21. heinäkuuta 2012
Päivä 1. Miksi ratsastan?
Päivä 1 - Miksi harrastan ratsastusta
Päivä 2 - Ratsastajaesikuvani
Päivä 3 - Toivelistani
Päivä 4 - Unelmahevoseni
iPäivä 5 - Ratsastusurani
Päivä 6 - Omat varusteeni
Päivä 7 - Kuinka hevoseni tuli minulle
Päivä 8 - Parhaat saavutukseni ratsastuksessa
Päivä 9 - Lempimerkkini
Päivä 10 - Kotitallini
Päivä 11 - Mitä hevoseni syö
Päivä 12 - Elämäni hevonen/hevoset
Päivä 13 - Hevoseni varusteet
Päivä 14 - Unelmatallini
Päivä 15 - Parhaat kuvat hevosestani
Päivä 16 - Mieleenpainuvimmat kilpailuni
Päivä 17 - Vahvuuteni ja heikkouteni ratsastajana
Päivä 18 - Tärkein ja turhin varusteeni
Päivä 19 - Hevosesikuvani
Päivä 20 - Tavoitteeni ratsastuksessa
Päivä 21 - Hevoseni hyvät ja huonot puolet
Päivä 22 - Videokooste hevosestani
Päivä 23 - Näin valmistaudun kilpailuihin
Päivä 24 - Hevosblogeja joita luen
Päivä 25 - Minä hevosenomistajana
Päivä 26 - Taustajoukkoni
Päivä 27 - Parhaat hevoskuvani (itsekuvatut)
Päivä 28 - Unohtumattomin hevosmuistoni
Päivä 29 - Ratsastusurani tärkein valmentaja/opettaja
Päivä 30 - Tilannekuvia ja kommelluksia
En oikein tiedä miksi tällaista "haastetta" pitäisi kutsua (ottaen huomioon, että revein tämän vaan jonkun blogista), mutta tässä ainakin tulee kerrottua enemmän itsestäni. Pala palalta kun on helpompi kertoa itsestään enemmän. Tämä myös hiukan auttaa minua pitämään blogia hieman aktiivisempana, koska nyt lomailu on vienyt mehut (ihan totta, odotan kouluun pääsyä innolla!), enkä siksi ole oikein vaivautunut kirjoittelemaan oikein mitään. Pyydän anteeksi lukijoilta, mutta pidän tätä blogia kuitenkin lähinnä itseäni varten, joten pidän taukoa silloin kun olen väsynyt.
Kuitenkin, palatakseni haasteeseen päivän 1 kysymys on; Miksi harrastan ratsastusta? Ensimmäitteeksi mieleeni tulisi vastata, että kyseinen harrastus tuli jo äidinmaidosta, mutta kyllä siihen omaa innostustakin on tarvittu. Kun on pienestä pitäen raahattu kärryissä nukkumaan tallin taakse, kun oma äiti ratsastaa omaa hevostaan niin jotenkin siihen vain on kasvanut kiinni. Kun kuitenkin hevosia on jollain tavalla aina kuulunut elämääni on sitä helppo ajatella, että tätä minäkin haluan tehdä.
Minulla ei ole todellakaan varsinaista muistikuvaa siitä, miten ihmeessä olen päätynyt ensimmäisille ratsastustunneilleni. Tiedän aloittaneeni talutusratsastuksesta Luvialta, siirtyneeni sitten mitä ilmeisemmin Porin ratsastuskoululle ja sieltä Zilpalle. Porin ratsastuskoululta ja Zilpalta minulla on eniten muistoja. Esimerkiksi Porissa ollessani muistan sydämeni särkyneen ensimmäistä kertaa hevosten takia, kun rakas lumivalkoinen satuponini, jolla menin, myytiin. Zilpalla muistan rakastaneeni pientä mustaa shetlanninponia Ruffea, joka edelleenkin tallilla porskuttelee. Kasvettuani sitten ylitse shettiksistä muistan rakastaneeni estetunneillani russponi Keniä, joka oli ilkikurinen, mutta todella osaava ruuna. Voi sitä riemun määrää kun kyseinen poni oli kirjoitettu nimeni kohdalle tuntilistaan.
Suuretsinnöistäni huolimatta en löytänyt itsestäni digitaalisia valokuvia näiden hevosten selässä, joten valitettavasti joudumme jatkamaan ilman kuvia.
Seuraava askel ratsastusurallani oli siirtyminen ratsastuskouluta "hevosenomistajaksi". Äitihän sen hevosen osti ja omisti, mutta oli se silti hieno tunne kun äitini soitti Silokalliolle jossa olin leirillä, että meille tulee hevonen. Koko huone kaikui silloin kiljunnasta. Manta oli kuitenkin silloin viisivuotias täysi vaavi vielä, joka ei ollut kuin muutaman kerran kantanut ihmistä selässään, joten oli turha edes kuvitella, että minä menisin sinne selkään tekemään jotain. Silloin elämääni astui mitä ihanin vanhafrouva lv-tamma Angelique, jolle epätoivoisesti yritin opettaa laukka-askelia. Enhän minä siinä onnistunut, mutta Ansku kuitenkin loi minuun enemmän itsevarmuutta, koska tämän hevosen kanssa pystyin jo menemään kentällä yksin kun äiti hääräsi tallissa.
Kun sitten vuokratallin pito alkoi käydä ädilleni liian raskaaksi siirryimme Katan tallille Söörmarkkuun.Siellä minäkin jo pääsin paremmin ratsastaman Mantaa ja Mantan kanssa me kehityttiinkin hirmuisesti. Tässä vaiheessa silti alkoi jo olla hieman selainen olo, ettei aina olisi sinne tallille jaksanut lähteä. Katan tallilla ratsastin myös muutamaan kertaan yhtä syötävän suloista ponia/hevosta jonka nimeä, enkä rotua muista. Putosin tältä hevoselta/ponilta kolmesti saman päivän aikana, mutta pidin siitä silti hirveästi. Katan tallilla ollessani minusta tuli myös "julkkis", sillä minua ja Mantaa kuvattiin lastenohjelmaan nimelta Poinzi Viikon virtuooseiksi.
Mantka Katan tallilta jatkuikin sitten omaan kotipihaan, jossa Mantan seurana oli hetkisen aikaa issikkaruuna Poku, jonka kanssa emme tulleet mitenkään hirveän hyvin toimeen, vaikka olikin maailman suloisin hevonen. Poku vain oli liian vaativa minulle. Tässä vaiheessa oma innostukseni alkoi suuntautua hieman muihin asioihin, mutta edelleen se pieni kipinä hevosen selkään kiivetessä aina syttyi. Kun sitten äiti osti Sandyn meille olin aivan myyty. Pieni musta tamma. Musta hevonen oli silloin mielestäni jotain todella hienoa. Sandykin tietysti oli täysin kokematon ratsuna. Viisivuotias ja lämminverinen kun oli. Mutta sitkeästi äiti työskenteli sen kanssa ja vaikka välillä en hommassa oikein jaksanut olla mukana täytyy myöntää, että hommaa oli aina hieno katsoa. Ja voi sitä riemun määrää kun pääsin Sandyn kanssa ratsastamaan. Herkkä ja vikkelä hevonen oli todella ihana ratsastaa ja pidin siitä enemmän kuin yhdestäkään ratsastuskouluhevosesta.
Mutta vaikka kaikki perjaatteessa oli täydellisesti kohdallani silti yläasteelle siirtyessäni kaverit ja musiikki alkoivat kiinnostaa minua enemmän. Innostus hevosiin laantui osittain turhautumisen johdosta ja siksi, että kärsivällisyyteni ei riittänyt palaamaan takaisin niihin perusasioihin mitkä minulta oli jäänyt oppimatta kun pienenä en vain jaksanut mennä sinne koulutunneille (mikä ironia, että minusta lopulta tuli sitten koulutuuppari). Ratsastus muuttui enimmäkseen kevyeksi maastoiluksi ja heppojen hoitamiseksi silloin kun tarve oli. Sandy myytiin äitini kaverille, jonka kanssa siitä on nyt kehittynyt mahdottoman hieno hevonen.
Kaksi vuotta pidin taukoa, mutta jostain syystä kahdeksannen luokan lopulla kun kohtalon ivasta kaaduin ranteeni päälle pyöräillessäni peilijäällä innostus syttyi uudestaan. Ei tietenkään siinä samalla hetkellä kun kosketin katukivetyksen jäistä pintaa vaan silloin kun sain tietää, etten voisi soittaa enää. Silloin huomasin, että se stressiä aiheuttanut tekijä oli poistunut elämästäni. Rakastin musiikkia, mutta soittaminen ei vain ollut sitä mitä halusin tehdä. Rippileirillä ollessani innostus vain kasvoi ja kasvoi. Päätin, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja opettelen oikeasti ratsastamaan Mantalla. Ei mutinoita, ei vastalauseita.
Ja sitten palaamme takaisin tähän. Siihen, että omistan maailman ihanimman hevosen, joka yksinkertaisesti vain motivoi minua jatkamaan ja jatkamaan ollessaan positiivinen joka ikisessä tilanteessa. Ihan sama vaikka olisi kolmijalkainen se jaksaa höristä aina ja tutkia ympäristöään kun juuri syntynyt varsa. Manta ja äiti taas motivoimat minua yrittämään yhä enemmän ja enemmän. Koskaan kukaan ratsukko ei ole motivoinut minua enempää yrittämään kuin tämä. Samalla lailla Sandy ja äitini ystävä motivoivat minua yrittämään. He kun ovat selvinneet jo vaikka mistä asetetuista rajoista yli. Miksi siis minä en pystyisi siihen? Näiden ihmisten opit ja yksinkertainen rakkaus tätä harrastusta kohden auttavat jaksamaan ja hevoset taas ovat vain niin vilpittömiä, että niitä rakastaa. Jo sillon kärryissä nukkuessani varmasti tiesin missä tulen elämäni elämään.
Päivä 2 - Ratsastajaesikuvani
Päivä 3 - Toivelistani
Päivä 4 - Unelmahevoseni
Päivä 6 - Omat varusteeni
Päivä 7 - Kuinka hevoseni tuli minulle
Päivä 8 - Parhaat saavutukseni ratsastuksessa
Päivä 9 - Lempimerkkini
Päivä 10 - Kotitallini
Päivä 11 - Mitä hevoseni syö
Päivä 12 - Elämäni hevonen/hevoset
Päivä 13 - Hevoseni varusteet
Päivä 14 - Unelmatallini
Päivä 15 - Parhaat kuvat hevosestani
Päivä 16 - Mieleenpainuvimmat kilpailuni
Päivä 17 - Vahvuuteni ja heikkouteni ratsastajana
Päivä 18 - Tärkein ja turhin varusteeni
Päivä 19 - Hevosesikuvani
Päivä 20 - Tavoitteeni ratsastuksessa
Päivä 21 - Hevoseni hyvät ja huonot puolet
Päivä 22 - Videokooste hevosestani
Päivä 23 - Näin valmistaudun kilpailuihin
Päivä 24 - Hevosblogeja joita luen
Päivä 25 - Minä hevosenomistajana
Päivä 26 - Taustajoukkoni
Päivä 27 - Parhaat hevoskuvani (itsekuvatut)
Päivä 28 - Unohtumattomin hevosmuistoni
Päivä 29 - Ratsastusurani tärkein valmentaja/opettaja
Päivä 30 - Tilannekuvia ja kommelluksia
En oikein tiedä miksi tällaista "haastetta" pitäisi kutsua (ottaen huomioon, että revein tämän vaan jonkun blogista), mutta tässä ainakin tulee kerrottua enemmän itsestäni. Pala palalta kun on helpompi kertoa itsestään enemmän. Tämä myös hiukan auttaa minua pitämään blogia hieman aktiivisempana, koska nyt lomailu on vienyt mehut (ihan totta, odotan kouluun pääsyä innolla!), enkä siksi ole oikein vaivautunut kirjoittelemaan oikein mitään. Pyydän anteeksi lukijoilta, mutta pidän tätä blogia kuitenkin lähinnä itseäni varten, joten pidän taukoa silloin kun olen väsynyt.
Kuitenkin, palatakseni haasteeseen päivän 1 kysymys on; Miksi harrastan ratsastusta? Ensimmäitteeksi mieleeni tulisi vastata, että kyseinen harrastus tuli jo äidinmaidosta, mutta kyllä siihen omaa innostustakin on tarvittu. Kun on pienestä pitäen raahattu kärryissä nukkumaan tallin taakse, kun oma äiti ratsastaa omaa hevostaan niin jotenkin siihen vain on kasvanut kiinni. Kun kuitenkin hevosia on jollain tavalla aina kuulunut elämääni on sitä helppo ajatella, että tätä minäkin haluan tehdä.
Minulla ei ole todellakaan varsinaista muistikuvaa siitä, miten ihmeessä olen päätynyt ensimmäisille ratsastustunneilleni. Tiedän aloittaneeni talutusratsastuksesta Luvialta, siirtyneeni sitten mitä ilmeisemmin Porin ratsastuskoululle ja sieltä Zilpalle. Porin ratsastuskoululta ja Zilpalta minulla on eniten muistoja. Esimerkiksi Porissa ollessani muistan sydämeni särkyneen ensimmäistä kertaa hevosten takia, kun rakas lumivalkoinen satuponini, jolla menin, myytiin. Zilpalla muistan rakastaneeni pientä mustaa shetlanninponia Ruffea, joka edelleenkin tallilla porskuttelee. Kasvettuani sitten ylitse shettiksistä muistan rakastaneeni estetunneillani russponi Keniä, joka oli ilkikurinen, mutta todella osaava ruuna. Voi sitä riemun määrää kun kyseinen poni oli kirjoitettu nimeni kohdalle tuntilistaan.
Suuretsinnöistäni huolimatta en löytänyt itsestäni digitaalisia valokuvia näiden hevosten selässä, joten valitettavasti joudumme jatkamaan ilman kuvia.
Seuraava askel ratsastusurallani oli siirtyminen ratsastuskouluta "hevosenomistajaksi". Äitihän sen hevosen osti ja omisti, mutta oli se silti hieno tunne kun äitini soitti Silokalliolle jossa olin leirillä, että meille tulee hevonen. Koko huone kaikui silloin kiljunnasta. Manta oli kuitenkin silloin viisivuotias täysi vaavi vielä, joka ei ollut kuin muutaman kerran kantanut ihmistä selässään, joten oli turha edes kuvitella, että minä menisin sinne selkään tekemään jotain. Silloin elämääni astui mitä ihanin vanhafrouva lv-tamma Angelique, jolle epätoivoisesti yritin opettaa laukka-askelia. Enhän minä siinä onnistunut, mutta Ansku kuitenkin loi minuun enemmän itsevarmuutta, koska tämän hevosen kanssa pystyin jo menemään kentällä yksin kun äiti hääräsi tallissa.
Kun sitten vuokratallin pito alkoi käydä ädilleni liian raskaaksi siirryimme Katan tallille Söörmarkkuun.Siellä minäkin jo pääsin paremmin ratsastaman Mantaa ja Mantan kanssa me kehityttiinkin hirmuisesti. Tässä vaiheessa silti alkoi jo olla hieman selainen olo, ettei aina olisi sinne tallille jaksanut lähteä. Katan tallilla ratsastin myös muutamaan kertaan yhtä syötävän suloista ponia/hevosta jonka nimeä, enkä rotua muista. Putosin tältä hevoselta/ponilta kolmesti saman päivän aikana, mutta pidin siitä silti hirveästi. Katan tallilla ollessani minusta tuli myös "julkkis", sillä minua ja Mantaa kuvattiin lastenohjelmaan nimelta Poinzi Viikon virtuooseiksi.
 | |||
| Minä ja Mantila Katan tallin koulukisoissa. |
 |
| Minä ja Sandy |
 |
| Minä ja Sandy |
Mutta vaikka kaikki perjaatteessa oli täydellisesti kohdallani silti yläasteelle siirtyessäni kaverit ja musiikki alkoivat kiinnostaa minua enemmän. Innostus hevosiin laantui osittain turhautumisen johdosta ja siksi, että kärsivällisyyteni ei riittänyt palaamaan takaisin niihin perusasioihin mitkä minulta oli jäänyt oppimatta kun pienenä en vain jaksanut mennä sinne koulutunneille (mikä ironia, että minusta lopulta tuli sitten koulutuuppari). Ratsastus muuttui enimmäkseen kevyeksi maastoiluksi ja heppojen hoitamiseksi silloin kun tarve oli. Sandy myytiin äitini kaverille, jonka kanssa siitä on nyt kehittynyt mahdottoman hieno hevonen.
Kaksi vuotta pidin taukoa, mutta jostain syystä kahdeksannen luokan lopulla kun kohtalon ivasta kaaduin ranteeni päälle pyöräillessäni peilijäällä innostus syttyi uudestaan. Ei tietenkään siinä samalla hetkellä kun kosketin katukivetyksen jäistä pintaa vaan silloin kun sain tietää, etten voisi soittaa enää. Silloin huomasin, että se stressiä aiheuttanut tekijä oli poistunut elämästäni. Rakastin musiikkia, mutta soittaminen ei vain ollut sitä mitä halusin tehdä. Rippileirillä ollessani innostus vain kasvoi ja kasvoi. Päätin, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja opettelen oikeasti ratsastamaan Mantalla. Ei mutinoita, ei vastalauseita.
 |
| Mika Tupunan hevosmaailmasta, joka antoi ahaa-elämyksen koulutunnilla. |
 |
| Vinskin Poika, joka taas oli kunnon estetykki estetunnilla. Koulutunnilla meillä ei oikein synkannut. |
Ja sitten palaamme takaisin tähän. Siihen, että omistan maailman ihanimman hevosen, joka yksinkertaisesti vain motivoi minua jatkamaan ja jatkamaan ollessaan positiivinen joka ikisessä tilanteessa. Ihan sama vaikka olisi kolmijalkainen se jaksaa höristä aina ja tutkia ympäristöään kun juuri syntynyt varsa. Manta ja äiti taas motivoimat minua yrittämään yhä enemmän ja enemmän. Koskaan kukaan ratsukko ei ole motivoinut minua enempää yrittämään kuin tämä. Samalla lailla Sandy ja äitini ystävä motivoivat minua yrittämään. He kun ovat selvinneet jo vaikka mistä asetetuista rajoista yli. Miksi siis minä en pystyisi siihen? Näiden ihmisten opit ja yksinkertainen rakkaus tätä harrastusta kohden auttavat jaksamaan ja hevoset taas ovat vain niin vilpittömiä, että niitä rakastaa. Jo sillon kärryissä nukkuessani varmasti tiesin missä tulen elämäni elämään.
Hevoset eivät ole minulle enää harrastus. Ne ovat elämäntapa.
Ja siksi minä ratsastan.
torstai 5. heinäkuuta 2012
Eivät kaikki juoksemaan luodut ihmisetkään juokse
HUOM! Kun nyt monelta tuntuu menneen tekstin pointti ohitse, selvennän hiukan. Kyseessä ovat siis ne lämminveriset ravurit, joista tosiaan ei ole radalle.
Tehdääs nyt heti tähän alkuun sellainen kysymys. On ihminen, jolla on pitkät, suorat ja terveet jalat. Hän on muutenkin kropastaan kevyt ja pystyisi pitkän tähtäimen harjoituksella juoksemaan hyvin kilpaa. Sitten meillä on ihminen, joka on hieman lyhyenläntä ja isoluustoinen sekä jaloissa pientä kääntymävikaa. Hänellä on vahva yläkroppa ja pystyisi hyvin esimerkiksi uimaan kilpaa pitkäntähtäimen harjoittelulla. Mutta mitä jos tämä pitkä haluaakin nostaa painoa hennolla kropallaan ja pätkä juosta, vaikkei heidän kroppansa perjaatteessa anna periksi tässä asiassa. Kukaan ei kuitenkaan tule sanomaan heille, että et sinä voi juosta tai sinä nostaa painoja. Ehkä sitten siinä vaiheessa, kun homma menee liian vakavaksi, eikä mahdollisuuksia pärjätä ole. Tai jos kumpikin vain satuttavat itseään pahoin lajeissa.
Miksi siis silti rajaamme hevoset niihin lajeihin mihin ne on jalostettu? Totta kai ensisijaisesti ravureita käytetään juoksijoina ja ratsuja ratsuina, mutta mitä jos ravurin rakenne ei annakkaan periksi juosta niin kovaa kun sen pitäisi? Tai puoliverisen rakenne tanssimaan koulua kuten sen pitäisi? Nykyisen käsityksen mukaan nämä "luonnottomuudet" ilmeisesti pitäisi pistää saman tien teuraaksi, kun ei niistä voi olla mihinkään. Onko näin?
Emme me kaikki ihmisetkään pysty edes harrastamaan haluamiamme lajeja sillä tasolla millä ehkä toivoisimme. Jollain ei ole sävelkorvaa kitaravirtuoosiksi, toisella taas on liian kierot jalat pikajuoksijaksi. Yksi on liian pitkä jokkeyksi ja toinen liian lyhyt koripalloilijaksi. Silti meitä ei kukaan estä harjoittelemasta sillä tasolla millä voimme pärjätä. Jokainen pystyy tiettyyn pisteeseen asti soittamaan kitaraa, jokainen juoksemaan. Jokainen pystyy laukkaamaan hevosensa kanssa kilpaa niin pitkälle, kun se ei ole ammattilaistasoa ja jokainen pystyy harrastelijatasolla pelaamaan koripalloa. Miksi siis meitä ei uhata laittaa teuraaksi, jos emme toimi siinä lajissa johon meidät on "jalostettu"?
Itse olen nähnyt ravisukuisen lämminverisen muuttuvan muutamassa vuodessa todella kauniiksi harrasteratsuksi ihan vain sen takia, että tämän rakenne oli kaukana siitä, mitä ravijalostuksella halutaan saada tulokseksi. Oma suomenhevosemmekin on ravitaustainen, mutta silti se rakastaa ylikaiken hyppäämistä ja oikeissa käsissä suorittaa monenlaiset erikoisesteetkin ongelmitta. Jokaisella hevosella on takaraivossaan ne kolme askellajia, eivätkä ne sieltä häivy ennen kuin ne opetetaan monien vuosien saatossa, että laukata ei saa. Silti voi olla edelleen mahdollista, että se pieni ajatus saadaan kaivettua ulos sieltä hevosen muistista.
Ihmisillä tuntuu kovasti olevan sellainen käsitys, että jokainen haluaisi aina kiivetä sinne huipulle jos omaa hevosta lähtee ostamaan. Miksi ostaa hevonen, jos sen kanssa ei halua edetä? Voihan aina ratsastaa ratsastuskoululla. Oman hevosen omistamisessa on myös se oma viehätyksensä. Se on omassa käytössä, sen kanssa edetään omaan tahtiin, eikä kukaan muu yritä vääntää siitä mitään muuta kun mitä itse haluaa. Ei siihen aina tarvita tavotteita, jotka kohoaa pilviin. Tavoitteena voi olla vaikka hevosen luottamuksen voittaminen, luonnollisen hevosmiestaidon oppiminen tai vaikka maastolenkki ilman mitään kyttäilyjä. Hyvinvoivan hevosen ei myöskään tarvitse olla joka viikonloppu kisaava hevonen, jolle syötetään joka purkista jotain. Se voi (ja yleensä yleisemmin myös on) se omalla pihalla laiduntava, laiskasti hännällään huiskiva lv/pv/ynnä muu, jolla on kaverinaan vaikka laiskanpulskea shetlanninponi. Joku voi nauttia näiden kanssa maastoilusta tai käsittelemisestä, eikä siinä pitäisi olla mitään väärää.
Ihmisiltä puuttuu nykyään eräänlainen kunnioitus toisiaan kohtaan ja yleisesti maalaisjärjen käyttö. On totta, ettei jokaisesta ex-ravurin raakista voi tulla jotain, jos niiden rakenne yksinkertaisesti on jokaisella solullaan vastaan peräänannon ajatusta ja silloin sen päivät on parempi lopettaa kuin jatkaa kiertoon laittamista. Mutta sama pätee ratsujen kohdalla. Joko niille on löydettävä koti, jossa niiden kanssa edetään hevosen sallimissa rajoissa tai sitten niidenkin päivät on päätettävä. Ja kuka kieltää opettamasta puoliveristä kärryjen eteen yhtään sen enempää, kun tekemään lämminverisestä ratsua? Ei siitä mitään vermon takasuorien kirijää tule, mutta harrasteluun sekin kelpaa yhtä hyvin. Jollain puoliverisellä voi olla sellainen rakenne, että se voikin pärjätä jonkin verran, kuten lämminverisellä ravurillakin saattaa olla hyvissä käsissä mahdollisuus pärjätä kouluradallakin.
Ihmisten tulisi vain pitää järki päässä. Jos hevonen ei taivu peräänannossa piaffeihin, tarviiko sille sellaisia opettaa? Täytyy tajuta, että jos ostat hevosen halvalla, siitä ei varmasti ole GP-tason ratsuksi. Jos ostat lämminverisen se tuskin vie sinua edes kansallisiin. Täytyy osata kartoittaa omat taidot, omat rahavarat ja omat tavoitteet ja sen perusteella miettiä sitä parasta vaihtoehtoa omalle kohdalle. Ottaako hevosen ylläpitoon vai ostaako sen oman vai jatkaako vielä valmentautumista ratsastuskoululla. Kukaan ihminenkään, jonka rakenne ei anna periksi ei ole pikajuoksia, aitajuoksia tai taitoluistelija Olympialaisissa jos rakenne ei anna periksi. Se ei kuitenkaan tee kenestäkään ihmisestä mitenkään huonompaa oman rotunsa edustajaa. Eikä se oikeuta haukkumaan ketään, joka kaikesta huolimatta haluaa niitä lajeja harrastaa siihen pisteeseen asti kun on mahdollisuus.
Tehdääs nyt heti tähän alkuun sellainen kysymys. On ihminen, jolla on pitkät, suorat ja terveet jalat. Hän on muutenkin kropastaan kevyt ja pystyisi pitkän tähtäimen harjoituksella juoksemaan hyvin kilpaa. Sitten meillä on ihminen, joka on hieman lyhyenläntä ja isoluustoinen sekä jaloissa pientä kääntymävikaa. Hänellä on vahva yläkroppa ja pystyisi hyvin esimerkiksi uimaan kilpaa pitkäntähtäimen harjoittelulla. Mutta mitä jos tämä pitkä haluaakin nostaa painoa hennolla kropallaan ja pätkä juosta, vaikkei heidän kroppansa perjaatteessa anna periksi tässä asiassa. Kukaan ei kuitenkaan tule sanomaan heille, että et sinä voi juosta tai sinä nostaa painoja. Ehkä sitten siinä vaiheessa, kun homma menee liian vakavaksi, eikä mahdollisuuksia pärjätä ole. Tai jos kumpikin vain satuttavat itseään pahoin lajeissa.
Miksi siis silti rajaamme hevoset niihin lajeihin mihin ne on jalostettu? Totta kai ensisijaisesti ravureita käytetään juoksijoina ja ratsuja ratsuina, mutta mitä jos ravurin rakenne ei annakkaan periksi juosta niin kovaa kun sen pitäisi? Tai puoliverisen rakenne tanssimaan koulua kuten sen pitäisi? Nykyisen käsityksen mukaan nämä "luonnottomuudet" ilmeisesti pitäisi pistää saman tien teuraaksi, kun ei niistä voi olla mihinkään. Onko näin?
Emme me kaikki ihmisetkään pysty edes harrastamaan haluamiamme lajeja sillä tasolla millä ehkä toivoisimme. Jollain ei ole sävelkorvaa kitaravirtuoosiksi, toisella taas on liian kierot jalat pikajuoksijaksi. Yksi on liian pitkä jokkeyksi ja toinen liian lyhyt koripalloilijaksi. Silti meitä ei kukaan estä harjoittelemasta sillä tasolla millä voimme pärjätä. Jokainen pystyy tiettyyn pisteeseen asti soittamaan kitaraa, jokainen juoksemaan. Jokainen pystyy laukkaamaan hevosensa kanssa kilpaa niin pitkälle, kun se ei ole ammattilaistasoa ja jokainen pystyy harrastelijatasolla pelaamaan koripalloa. Miksi siis meitä ei uhata laittaa teuraaksi, jos emme toimi siinä lajissa johon meidät on "jalostettu"?
Itse olen nähnyt ravisukuisen lämminverisen muuttuvan muutamassa vuodessa todella kauniiksi harrasteratsuksi ihan vain sen takia, että tämän rakenne oli kaukana siitä, mitä ravijalostuksella halutaan saada tulokseksi. Oma suomenhevosemmekin on ravitaustainen, mutta silti se rakastaa ylikaiken hyppäämistä ja oikeissa käsissä suorittaa monenlaiset erikoisesteetkin ongelmitta. Jokaisella hevosella on takaraivossaan ne kolme askellajia, eivätkä ne sieltä häivy ennen kuin ne opetetaan monien vuosien saatossa, että laukata ei saa. Silti voi olla edelleen mahdollista, että se pieni ajatus saadaan kaivettua ulos sieltä hevosen muistista.
Ihmisillä tuntuu kovasti olevan sellainen käsitys, että jokainen haluaisi aina kiivetä sinne huipulle jos omaa hevosta lähtee ostamaan. Miksi ostaa hevonen, jos sen kanssa ei halua edetä? Voihan aina ratsastaa ratsastuskoululla. Oman hevosen omistamisessa on myös se oma viehätyksensä. Se on omassa käytössä, sen kanssa edetään omaan tahtiin, eikä kukaan muu yritä vääntää siitä mitään muuta kun mitä itse haluaa. Ei siihen aina tarvita tavotteita, jotka kohoaa pilviin. Tavoitteena voi olla vaikka hevosen luottamuksen voittaminen, luonnollisen hevosmiestaidon oppiminen tai vaikka maastolenkki ilman mitään kyttäilyjä. Hyvinvoivan hevosen ei myöskään tarvitse olla joka viikonloppu kisaava hevonen, jolle syötetään joka purkista jotain. Se voi (ja yleensä yleisemmin myös on) se omalla pihalla laiduntava, laiskasti hännällään huiskiva lv/pv/ynnä muu, jolla on kaverinaan vaikka laiskanpulskea shetlanninponi. Joku voi nauttia näiden kanssa maastoilusta tai käsittelemisestä, eikä siinä pitäisi olla mitään väärää.
Ihmisiltä puuttuu nykyään eräänlainen kunnioitus toisiaan kohtaan ja yleisesti maalaisjärjen käyttö. On totta, ettei jokaisesta ex-ravurin raakista voi tulla jotain, jos niiden rakenne yksinkertaisesti on jokaisella solullaan vastaan peräänannon ajatusta ja silloin sen päivät on parempi lopettaa kuin jatkaa kiertoon laittamista. Mutta sama pätee ratsujen kohdalla. Joko niille on löydettävä koti, jossa niiden kanssa edetään hevosen sallimissa rajoissa tai sitten niidenkin päivät on päätettävä. Ja kuka kieltää opettamasta puoliveristä kärryjen eteen yhtään sen enempää, kun tekemään lämminverisestä ratsua? Ei siitä mitään vermon takasuorien kirijää tule, mutta harrasteluun sekin kelpaa yhtä hyvin. Jollain puoliverisellä voi olla sellainen rakenne, että se voikin pärjätä jonkin verran, kuten lämminverisellä ravurillakin saattaa olla hyvissä käsissä mahdollisuus pärjätä kouluradallakin.
Ihmisten tulisi vain pitää järki päässä. Jos hevonen ei taivu peräänannossa piaffeihin, tarviiko sille sellaisia opettaa? Täytyy tajuta, että jos ostat hevosen halvalla, siitä ei varmasti ole GP-tason ratsuksi. Jos ostat lämminverisen se tuskin vie sinua edes kansallisiin. Täytyy osata kartoittaa omat taidot, omat rahavarat ja omat tavoitteet ja sen perusteella miettiä sitä parasta vaihtoehtoa omalle kohdalle. Ottaako hevosen ylläpitoon vai ostaako sen oman vai jatkaako vielä valmentautumista ratsastuskoululla. Kukaan ihminenkään, jonka rakenne ei anna periksi ei ole pikajuoksia, aitajuoksia tai taitoluistelija Olympialaisissa jos rakenne ei anna periksi. Se ei kuitenkaan tee kenestäkään ihmisestä mitenkään huonompaa oman rotunsa edustajaa. Eikä se oikeuta haukkumaan ketään, joka kaikesta huolimatta haluaa niitä lajeja harrastaa siihen pisteeseen asti kun on mahdollisuus.
 |
| Äiti ja lv-t. Sparkling Sandy. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)