Kumeita hörähdyksiä tallin puolelta!

Hörihöri vain täältä tallinkin puolelta. Tänään tuo lyhyenläntä punapää, joka itseään omistajakseni kutsuu ilmestyi tarhaan mukanaan joku ihmeellinen huriseva vempele, jota sitten totta kai piti puhallella ja ihmetellä hieman. Kun sitten olin todennut vempeleen vaarattomaksi (siis minähän en pelkää mitään, mutta kun tuo tarhakaverini...) uskaltauduin lähemmäksi ja omistajani näytti jotkin sivut mitkä kertoivat MINUSTA. Kuulemma minun pitäisi nyt kirjoitella jotain tähän, mutta näillä kavioilla söhiminen noihin pieniin alaspainuviin juttuihin on niin vaikeaa, että minä nyt vain sanelen ja omistajani kirjoittaa. Samalla voinkin mussuttaa tässä hieman tuoretta ruohoa, koska ovelasti onnistuin omistajani mukaan rikkomaan, mutta omasta mielestäni vain uudelleen operoimaan tuon meidän aidan jotta pääsimme vihreälle syömään!

Jalo ja arvokas ulkomuotoni saakin aloittaa tämän kirjoituksen!

Lueskelin tietenkin tässä alussa hieman tätä blogia mitä tämä lyhy punaruunikko (se jaksaa väittää, ettei ole punaruunikko, mutta minä väitän, että on) on minusta kirjoitellut blogiinsa. Otin melkein nokkiini siitä, kuinka teatraalisesti hän on minusta kirjoitellut sairastelujeni johdosta! Kyllä minäkin saisin hänestä sata ja yksi kirjoitusta, kuinka hän on ravatessaan lentänyt turvallensa tai loukannut koipensa. On muuten hassua, miten ihmiset eivät osaa laukata ollenkaan! Ne vain köpöttelevät tai ravaavat paikasta toiseen. Niin epäkäytännöllistä!

Mutta palatakseni asiaan niin minähän olen elämäni kunnossa! En näe mitään ongelmaa siinä, miksi en esimerkiksi voisi vetää kunnon laukkaspurttia laitumella ollessani (viereisellä laitumella oli höpsö yleisö, ne eivät tajunneet kauneudesta mitään!) tai ravailla edes takaisin tarhassani. Totta kai koipeeni sattuu, mutta enhän minä nyt onnu kuin käynnissä selvästi. Muutenkin elämä on niin lyhyt murehtimiselle! Omalla elämänkokemuksella ja monta surkeaakin surkeampaa luonnetta nähneenä olen oppinut ottamaan elämästä kaiken kiinni. Rauhoittua voi sitten taivaslaitumillakin.

Olenkin usein kuullut tuon kaksijalkaisen punaruunikon juttelevan ilmeisesti hänen emänsä mustan kaksijalkaisen kanssa, että ovat varmoja, että olen ennemminkin 7 vuotta kuin 17. No kyllä kaikkien nyt pitäisi tietää, että ikä on vain numero! Asenne ratkaisee ja minä olen päättänyt olla positiivinen maailman tappiin asti. Kunhan ruoka ei lopu nenäni edestä olen tyytyväinen!

Siinä on se musta kaksijalkanen. Se on se vanhempi ja sitä kuuluu kunnioittaa.
Meidän lauman vanhin tamma, joka on hyvin luotettava,
vaikka vähän kismittää menettääkin johtajapaikka.

Tässä taas tää punaruunikko, vaikka se nyt kuvassa onkin ruunikko.
Se vaihtaa väriä melkein kuukausittain. Sillä on ilmeisesti hyvin vilkas karvanlähtö.
Tätä en ihan vielä kunnolla johtajaksi myönnä, mutta ollaan me ihan väleissä.

Tässä ne tekee mulle ja mun tarhakamulle ruokaa!

Täytyis mun varmaan tosta tarhakaveristakin kertoa, kun se tossa kattelee vierestä. Kerrankin korvat hörössä! Se on vähän hassu tapaus. Karsinassa se on hirveän vihaisen näköinen ja mulle tulee aina kauhea halu kiusata sitä. Kun se tulee nuuhkimaan kaltereiden välistä mä vähän aina näykkään sitä. Tarhassa me taas ollaan ihan kavereita nykyään. Kauan mulla meni silti tottua siihen, koska se halus aina olla mun kyljessä kiinni. Se oli aluksi todella rasittavaa! Mutta sitten mä aloin tottua siihen ja se jopa opetti mut rapsuttelemaan. Vaikka nää kaksijalkaset hirveästi naureskelikin mua, kun kuulemma olin jotenkin niin avuton. Koittakoot itse tulla rapsuttelemaan selästä! Vaikka kieltämättä ne aina osuu niillä ulokkeillaan, mitkä niillä on kavioiden tilalla, oikeaan kohtaan.

Nykyään mä en vois elää ilman tota mun tarha- ja tallikaveriani. Aina kun se lähtee jonnekin niin mulle tulee paniikki, vaikka sitä onkin hieman hankala myöntää. Olen kuitenkin onneksi tajunnut, että se tulee kyllä aina takaisin en pyöri enää niin paljon karsinassani ja kyllä kunnon heinätuppo joskus korvaa ystävänkin!  Tänään taas kamuni lähti jonnekkin, se reissaa tosi paljon. Minä sain kyllä oikein mukavat rapsutukset ja (vaikken sitä myönnäkään) kuola valui taas suupielestäni kun se tuntui niin hyvältä.

Kun ne palas mä olin tietysti ottanut asian ihan lunkisti ja hiukan vain hörähetelin tervehdykseksi. Punaruunikko tuli sitten mua taas rapsuttelemaan ja antoi porkkanan - tosin jouduin venyttelemään niiden eteen. Eipä silti, menen vaikka rullalle kunhan saan pieniä makupaloja. Kaksijalkaiset vaan naureskelevat minua, mutta hei, ei sitä koskaan tiedä koska seuraava nälänhätä iskee! Punaruunikolla on myös tapana laittaa nyt mulle kipeään jalkaan jotkin ihmeellisen jäiset pussit ja tykkään aina maistella niitä ennen kun ne laitetaan. Ne tosin on niin kylmiä, ettei niistä saa kunnolla purastua joten siirryn yleensä suosiolla heiniin. En myöskään tykkää kun niitä laitetaan jalkaan, joten yritän vähän pakoilla sitä hommaa aina. Varsinkin kun se tehtiin tarhassa. Lopulta ilmeisesti punaruunikko luovutti sen suhteen, koska nykyään se laittaa ne jutut vain aamuisin ja iltaisin. Sen lisäksi ne laittaa jotain tököttiä, jostain pullosta, joka pitää hirveää ääntä. Hui!

Sitten tähän loppuun voisin kirjoittaa kesäisestä nöyryytyksestäni, mitä ilmeisesti punaruunikko tänne ei ole kirjoittanut. Alkukesästä minua kiusasivat ötökät todella paljon ja kun punaruunikko saapui taas takaisin kotiin niin ne ostivat minulle ÖTÖKKÄLOIMEN! Siis näytin siinä aivan hupsulta ja en pitänyt yhtään siitä, että se pitää vetää pään läpi. Kun vielä he saivat siihen pääosan niin meinasin pyörtyiä. Näytin ihan marssilaiselta siinä! Onneksi täällä päin ei kuljeskele miehiä, ei sellaisissa kehtaisi näyttäytyä. Onneksi naapurissakin olen huomannut muutamalla ystävällä olevan samanlaiset niin asia ei tunnu niin nololta. Sitäpaitsi, onhan se ihan mukavaa kun ötökät eivät pääse syömään, eikä tarvitse juosta niitä karkuun. Jää enemmän aikaa syödä!

Siis katsokaa nyt! Kuin avaruudesta saapunut!

Edes tyylikkäimmät poseeraukseni eivät saa sitä näyttämään hyvältä!

Nyt punaruunikko haluaa itse sanoa jotain vielä loppuun, joten heipä hei! Kirjoittelen sitten taas joskus hieman enemmän kuulumisiani, etteivät asiat vaan pääse vääristymään liikaa!

Noniin, eli tämä "punaruunikko" omistaja huomasi juuri, ettei ole esitellyt blogissaan Saksasta ottamiaan kuvia! Varautukaa siis viikonlopun jälkeen saamaan kaksi isoa KUVAPOSTAUSTA! :)

Jännityksen huokauksia ja väsyneitä haukotuksia

Olen. Kuollut. Kiitos. Kysymästä.

Buingiorno/Buenasera, signor/singnora/singnorina! Come sta? Mi chiami Essi, e Lei tu? Jag heter Essi. Vad heter du? How was your day? Did you sleep well? I'm little bit tired but don't mind about that.

Tällainen litania pyörii päässäni sen lisäksi, että mietin mitä vikaa Amin jalassa on. Tiistaina eli eilen meikällä oli ensimmäistä kertaa kieliä lukiossa. Siis kolme kieltä peräkkäin opinto-ohjauksen lisäksi. Miettikää, kolme kieltä samana päivänä! Italia on itselleni täysin uusi kieli, joten sitä on helppo alkaa oppimaan. Pidän nyt (en ehkä enää vuoden päästä) kielestä todella paljon ja todella hienoa päästä aloittamaan täysin puhtaalta pöydältä! Ruotsi takertelee edelleen, mutta siksi olenkin starttikurssilla. Englanti lähinnä pelottaa vain sen takia, etten osaa juurikaan kielioppia.

Näin suoritettuani asiaan kuulumattoman pääkopan purun voinkin siirtyä kelailemaan viikon tapahtumia. Eli siis en mitään. Suurimmaksi osaksi en ole tehnyt mitään viikkoisin, vain kylmännyt Amin jalkaa ja laiskotellut. Viikonloppuna sitten ratsastin yhtä suomenhevosta, joka oli aivan ihana. Olin ensin perjantaina kentällä ja tehtiin ihan pelkkää perusratsastusharjoittelua kuten ympyröitä, kaheksikkoa ja hieman väistöjä. Sunnuntaina sitten mentiin äidin kanssa maastoon ja laukkaspurtin jälkeen tehtiin väistöjä, avoja ja hieman sulkuja. Ihana poni!

Lauantaina taas suunnattiin ratsastuskoulu Zilpalle estekisoihin. Seuraesteet kyseessä ja meidän luokat 80cm ja 90cm. Noh, kuinkas ollakkaan kerrankin oltiin ajoissa ja aivan liian ajoissa. Meni varmaankin muutama tunti ennen kuin äiti pääsi radalle, mutta onneksi saatiin lainata yhtä yksityistallin karsinaa. Noh, sitten kun äiti pääsi radalle meikä jännitti niin, että kamera ei meinannut pysyä kädessä. 80cm meni upeasti nolla nollat ja valkoinen ruusuke lähti kotiin. Ja kvaalit tuli eli kenttikset kutsuu! Ysissäkympissä sitten alusta lähtien kaikki ei vain toiminut. Ensinäkin rata oli todella haastava seurakisoihin kaikkine suhteutettuineen ja kaikki esteet MAXIMISSAAN. Säännöissähän se on maksimissaan kolme estettä siinä korkeudessa. Noh, toinen este tuli alas, muutama todella hyvä hyppy sen jälkeen, vitoselta huonosti alas vaikka hyppy oli hyvä, päätykaarre sarjalle, jossa laukka kuoli ja kompastuivat, mutta jatkoivat urheasti sarjalle. Ensimmäisestä hypystä selvisivät ok, mutta okserissa takapuomi etujalkoihin ja ympräi. Sydän kurkussa juoksin radalle, koska äiti ei heti noussut. Olivat kuitenkin molemmat selvinneet pelkillä naarmuilla. Jälkeenpäin äiti sanoi, ettei hän ollut heti noussut, koska häntä oli ottanut päähän oma tyhmyys. Olisi kuulemma pitänyt suosiolla ottaa kielto sarjalle. Mutta eka rata, kaikki maksimissaan ja hirveästi erikoisesteitä joten ihan ymmärrettävää.

Aina ei voi ammattilainenkaan onnistua. Ei edes joka kerta.

80cm mukaan ruusuke. Manta näyttää siltä kun olisi jo kyllästynyt parrasvaloihin! 

Onnistuneita hyppyjä 90cm. Korkeudestahan se ei ole kiinni.

Seuraava viikko meni sitten lukioon tutustuessa ja tosiaan kuten jo mainitsinkin emme ole tehneet paljoa mitään. Torstaina eläinlääkäri sitten tuli ja minä lähdin koulusta pois kahden tunnin ajaksi. Olin ihan hermona, että mitä sieltä löytyy. Paraneeko se koskaan? Joudunko jo nyt luopumaan siitä? Kun mietin nytkin ja silloinkin sitä, että miltä tuntuisi vaihtaa Ami johonkin toiseen hevoseen aloin melkein itkemään. Siitä hevosesta on tullut jo niin suuri osa minua, etten voi hylätä sitä. Siksi minusta ei olekaan kovan tason kilparatsastajaksi. En pysty vaihtelemaan hevosia kun sellainen tilanne tulee, ettei tällä mahdollisesti voisi enää kilpailla. Rahakin on tietysti ongelma, mutta vaikka sitä olisi tallini olisi varmasti täynnä  rampoja.

Eläinlääkärin ennusteet olivat kuitenkin suhteellisen hyvät. Ensin kauhistuin kun eläinlääkäri alkoi puhumaan 100% repeämästä eli täydellisestä katkeamisesta, mutta kun selvisi, että kyseessä on syväkoukistajajänteen tukiside olin helpottunut. Tämä vamma ei hevoselle ole mitenkään hirveästi käyttöä rajoittava, mutta voi olla hyvinkin pitkään kipeä. Koskaan jalka ei varmastikaan palaudu saman näköiseksi kuin naapurinsa, mutta kun kipuilu lakkaa hevosesta on vielä kouluhevoseksi. Esteet ja maasto täysi nou nou. Ajattelin käydä jossain vaiheessa tilaamassa tukusta monta kiloa pumpulia ja pyöräyttää tuon hevosen siihen. Tämä tukisidehän myös joissain tapauksissa katkaistaan varsoilta, jos jänteet ovat liian kireät.

Nyt siis vain kylmäystä, hoitavia aineita, kylmäystä ja lepoa. Niin kauan kun hevonen ontuu sillä ei saa tehdä mitään suurempaa. 2 viikkoa täydellistä lepoa vielä ja sitten voi käydä selässä. Mutta voi olla, että hevonen kipuilee vielä marraskuussakin. Sen näkee nyt sitten mikä tilanne on. Hevonen on vanha sekä riskiostos, joten tämä oli jollain tasolla odotettavissakin. Nyt vain sitten parannellaan ja katsellaan. Kuitenkin hevonen on opettanut minulle enemmän kuin yksikään tähän mennessä. Jos mitään muuta tästä ei käteen jää niin erittäin hyvät ja käytännönläheiset opit yleisessä hevosmiestaidossa sekä henkisen puolen kasvattamisella. Aina ei voi tosiaan voittaa, jotkut sitä joutuvat jopa odottamaan kauemmin. Meillä on silti vielä Manta ja äiti on luvannut tunteja Kyläkorvesta, joten kehitykseni ei kuitenkaan tyssää ihan kokonaan.

Sain nyt myös luvan ratsastella yhtä 12-vuotiasta puoliveriruunaa tuossa muutaman sadan metrin päässä ja kävinkin kokeilemassa tätä eilen. Aivan ihana vekkuli tapaus, mutta vaatii minulta paljon osaamista. Se ei anna mitään ilmaiseksi ja pelästyi halutessaan joka kulmaa. Mutta kun purin hammasta yhteen, rauhoitin käteni ja istuin, istuin ja istuin meidän yhteistyö lähti erittäin hyvin käymään. Lopputunnista se oli erittäin rento. Menen nyt sunnuntaina uudestaan, joten katotaan miten silloin sujuu.

Nyt on tosiaan vain kyse kärsivällisyydestä ja onnesta. Toivotaan, että se kerrankin lankeaisi meidän yllemme.

Kun koko maailma voi romahtaa niskaan sekunneissa

Olen itkenyt suurimman osan tästä aamusta siitä ajasta minkä olen ollut hereillä. Itkin tai pidättelin sitä melkein koko eilisen päivän. Luulisi, että mun kyynelkanavani olisivat jo tukkeutuneet ja pää täynnä räkää. Osittain onkin. Ajatus ei tunnu kulkevan mihinkään ja mikään ei tunnu oikein kiinnostavan. Voisin mennä takaisin nukkumaan, mutta asiat on hoidettava loppuun ensin. Asiat jotka on luvannut tehdä.

Kerroin muutama päivä sitten siitä, kuinka Ami oli toiminut erittäin loistavasti kankikurssilla. Kuinka sen vasen takanen ei haitannut sitä yhtään ja kuinka se oli niin tyytyväinen saadessaan tehdä töitä. Olin varma, että tästä meidän ura lähtee uurkenemaan. Että nyt voidaan jatkaa hyvin mielin treeniä kotona ja käydä satunnnaisissa valmennuksissa ilman huolen häivää, kunhan huolehditaan lihaksistosta ja monipuolisesta liikunnasta. Toisin kävi. Se monipuolinen liikunta päivittäin koituikin sitten kohtaloksi.

Amin jalka on kuin lippu. Paksu, turvonnut ja lämmin. Hevonen taasseen on todella vaisu. Mitä nyt voit olettaa jos itselläsi olisi mahdollisesti jänteissä vikaa? Joka kerta kun menen kylmäämään kyseisen jalan alan itkeä vain sen takia kuinka surkealta se näyttää. Kuinka se ei laske kylmäysten jälkeen yhtään. Eläinlääkäriä saamme odottaa ensi viikkoon, koska akuutissa tilassa nyt ei muutenkaan voi tehdä vielä mitään ja eläinlääkäreilläkin on lomaa. Odottelu tekee minut vain hulluksi. Ihan sekopääksi. Kaiken lisäksi koulukin alkaa viikon päästä, joten täytyisi keskittyä etsimään kirjoja lukiota vasten.

Voitte varmasti kuvitella kuinka epätoivoinen olen. Minulla on tapana vielä sortua olemaan draama queen tällaisissa tilanteissa ja ajattelen aina pahinta. Minusta tuntuu jo nyt, että koko hevonen oltaisiin viety minulta. Koko hevonen on ollut tukipilari minulle, sillä sain sen juuri kun olin pääsemässä kunnolla yli kaikista vaikeista ajoistani. Se toi sisältöä elämään ja auttoi luopumaan siitä, mikä ei ollut niin hyväksi mielelleni. Ja jos joku nyt ajatteleen tätä, niin en ole käyttänyt huumeita.

Sain eilen jo kerran koottua itseni niin, että osasin ajatella jo rationaalisesti. Ei elämäni tähän lopu. Meillä on toinenkin hevonen ja äitikin on luvannut tunteja Kyläkorvesta. Kyllä minä pääsen ratsastamaan, mutta kyse ei olekaan siitä. Ei, ei, ei. Kyse ei ole pelkästään ratsastuksesta vaan siitä, että todella pelkään menettäväni yhden eläimen, josta on muodostunut enemmänkin ystävä. Hullua se on, mutta olen kiintynyt tähän hevoseen aivan liikaa, joten vaikka tiesin riskin olevan olemassa en osannut kunnolla varautua siihen. Jäin tyhjän päälle, vaikka mahdollisuus olisikin ollut varautua.

Enkä koskaan ole ollut katkera tai kateellinen kenellekkään ketä on omistanut minua enemmän. En edes niille, jotka ovat kiittämättömiä ja leuhkia. Olen aina ajatellut, että kyllä karma sitten tasaa tilit, mutta nyt on uskokin jotenkin mennyt. Amia on hoidettu ties mistä siitä asti kun se on tullut meille ja samalla katson vierestä kun minullekin päätään aukovat pistävät menemään hienoilla hevosilla liian korkeita luokkia. Yleensä kyse onkin juuri esteratsastuksesta.

MUTTA. Nyt ei vain saa jäädä tuleen makaamaan. Emme tiedä vielä edes onko kyseessä jännevaurio, venähdys vai kenties imppari (jonka mahdollisuuden tajusin vasta nyt kun osasin yhdistää haavan ja turvotuksen. Ht.netille kerrankin kiitos). Ei olla vielä tilaamassa teurasautoa ja tuota hevosta ei sinne varmaan voisi edes pistää kaikkien lääkemäärien jälkeen. Nyt täytyy vain puskea eteenpäin, parantaa Ami niin hyvin kuin voi ja itse kehittyä sillä mitä on. Sillä tavalla tässä elämässä päästään eteenpäin. Kun itkut on itketty elämä tuntuu puolet valoisammalta jälleen.

Kun tarpeeksi rakastaa jotain on valmis kiipeämään vuoria sen takia.

I will always love you. No matter even if sky is falling down or sun is burning everything around us. It's a promise.

Rollkür - Ratsastusmaailma salaliittoteoriontia?

Näin olympiahuuman aikana on taas noussut pinnalle eräiden kouluratsastajien veryttelyssä käyttämät valmennusmetodit kuten rollkür. Asiat esitetään mediassa lukijoille todella negatiiviseen sävyyn ja jo ennestäänkin keskustelu tavistasolla on ollut negatiivistä. Monia keittiöpsykologian teorioita tästä on tehnty, mutta jokaisesta silti tuntuu, ettei kukaan tiedä mitään mistään.

Törmäsin taas tässä hevostalli.netissä kirjoitettuun keskusteluun (useampaankin), joissa kauhisteltiin Ruotsin edustajan veryttelyä. Kuvaa katsellessa selvästi näki, kuinka hevosen pää oli sivulla ryntäissä ja ohja pingoittunut kireälle kuolaimen ja ohjan väliin. Ensi näkemältä kuvaa olisi hyvin voinutkin sanoa tilannekuvaksi, mutta kun keskustelu hevostalli.netissä eteni löytyi kuvia ja jopa videokin tästä ratsastuksesta. Videossa hevonen vieläpä roikotti kieltään ulkona sinisenä. Hassuinta tilanteesta teki se, että kyseinen ratsastaja jyrkästi kielsi harrastavansa tätä kyseistä metodia ja perusteli kuvaa kuvaksi tilanteesta, jossa hevonen oli pelästynyt. Kuvia kuitenkin oli useampi ja videolla selvästi näki kuinka hän ratsasti hevosta kyseisessä muodossa.
Keskustelu. Lehtijuttu. Kuvat. Video.

Keskustelussa tietenkin välähti muitakin huippunimiä Kyrasta Ankyyn ja moneen muuhun "kovan tason ratsastajaan". Puolet kuitenkin selvästi jakautuivat niihin, jotka kyseistä metodia hanakasti vastustivat ja jotka taas puolustivat. Kumallakaan puolella ei silti tuntunut olevan kuin sana sanaa vastaan. Mitään oikeaa faktaa ei ollut saatavilla. Oli myös itselleni yllättävää keskustelua seuratessa ja satunnaisesti siihen osallistuessa saada tietää, että kyseistä vääntöä ollaankin käyty jo 10 vuotta. FEI:n eläinlääkärit ovat sitä kuulemani mukaan pyöritelleet edes takaisin jo pidemmän aikaa tullen siihen tulokseen, ettei siitä ole lyhyinä jaksoina hevoselle haittaa. Kysymys kuuluukin, miksi tätä peitellään yhä jos se on sallittu harjoitusmetodi?

Itse kuuluin keskustelussa vastustajien puolelle. Osalta tähän vaikuttaa myös se pieni hippi joka asuu sisälläni, jonka mielestä hevosta ei tulisi satuttaa ja kaikkien pitäisi pyrkiä mahdollisimman eleettömään ja johdonmukaiseen ratsastukseen. Mieluiten tietenkin luoda niin syvä luottamus, ettei varusteita tarvita. Osalta tähän vaikuttaa se kaikki mitä minulle on vuosien aikana opetettu. Näihin oppeihin kuuluu mm. se, että hevonen joka pyöristää kaulaansa niin, että turpa melkein osuu ryntäisiin pakenee kuolainta, se, että hevosen sahaaminen "muotoon" on väärin, se, että hevosen tulee kulkea rentona luotiviivalla ja hevosen selkää pystyy venyttämään eteen alas venytyksellä. Minulle on myös opetettu, että hevosen kaulan lihakset ovat oikein treenattuja kun ne ovat tasapaksuja. Kuitenkin tiukalla gramaniratsastuksella kaulasta saadaan keskeltä paksumpi kuin molemmista tyvistä. Omaan silmääni rollkür vaikuttaa juuri samankaltaiselta toiminnalta, mutta tosiasiassa en tiedä mitään asiasta.

Luulin itsekin muutaman keskustelun ja lehtijutun lukeneena tietäväni mitä rollkür todellisuudessa on. Todellisuudessa keskustelun tällä kertaa jatkuessa asiallisemmissa rajoissa kuin edellisillä kerroilla tajusin, ettei hyvin moni meistä todellisuudessa tietää yhtään mitään. Hyvänä esimerkkinä juurikin se, että luulin kyseisen jutun olevan hyvinkin uusi juttu. Edelleen vihreällä sivustolla puidaan sitä, kun jokin lämmineverinen kulkee täysin kuolaimen alla tai rollkür asentoon vedettynä. Silti puolustelijoita riittää itse rollkürille, mikä omaan silmääni näyttää hieman ristiriitaiselta. Mutta kun alkaa tutkimaan kuvia vierekkäin huomaa kuitenkin, ettei ammattiratsastajien kohdalla hevonen ole täysin selätön vaan hyvinkin koottu.

Mitä tämä sitten oikein on? Miksi tätä pitää harrastaa? Mitä se auttaa? Miksi se on vaaratonta? Kysymyksiä riittäisi, mutta tavallinen pulliainen ei saa vastaukseksi google haulla muita kuin kärkkäästi kirjotettuja juttuja puolelta toiselle. Suurin osa kilpaurheilijoista kieltävät käyttävänsä metodia, mutta osittain hyväksyvät sen. Kun heidät itse sitten narautetaan tästä alkaa puolustelu. Hevonen pelästyi, tilannekuva, hetkellinen kiinniotto... selityksiä riittää. Itseäni ihmetyttää, että miksi. Tämä on hyväksytty metodi, miksi sitä pitää pitää salassa? Miksi meitä ei valisteta asiasta?


Omaan järkeeni kaikkien oppien mukaan tämä on haitallista hevoselle. Hevoselle on jo luonnotonta kulkea muodossa, mutta se auttaa sitä säilyttämään lihakset joustavina ja auttaa kantamaan ihmistä selässään. Kuitenkin maalaisjärjellä ajateltuna kun hevonen joutuu venyttämään lihakset ääriasentoon selästä niskaan asti vaikutus olisi päinvastainen. Voit itse miettiä miltä tuntuu kun selkä pyöreänä yrität taivuttaa nenääsi kohti rintaasi ja liikkua siinä samalla. Se ei tietenkään vastaa hevosen kohdalla täysin samaa, mutta antaa osviittaa siitä miltä se saattaisi tuntua. Tämän luulisi myös rasittavan niskaa sen joutuen olemaan erittäin ääriasennossa toisin kuin normaalissa peräänannossa. Olen myös todella monesti kuullut sanottavan, että hevosen peräänanto ei ole riippuvainen pään asennosta. Jos hevonen on rento ja käyttää selkänsä sekä takaosaansa hyvin se on peräänannossa. Muoto taas vastaa hevosen kaulan pyöreyttä. Peräänanto voisi siis olla ilman muotoa ja toisin päin. Hevosen lihaksiston sanotaan olevan kehittynyt täysin vasta 10-vuotiaana ja silloin sen pitäisi pystymään kantamaan kaulansa riippumatta muusta kropasta.
Lihaksiston kehitykseen viittaava, hieman negatiivisen sävyinen juttu. kts. luennot.

Minun maalaisjärjelläni ajateltuja asioita ei olisi vaikea perustella kumoon tieteellisillä faktoilla, mutta vielä kertaakaan en ole törmännyt kuin ympäripyöreään palloitteluun puolelta toiselle. Miksi en esimerkiksi löydä FEI:n päätöstä tästä asiasta? Miksi ei löydy tietoa siitä, miten rollkür hevoseen vaikuttaa? On vain mielipiteitä mielipiteiden perään ja sopasta on syntymässä suuremman luokan salaliittoteoria. Sotaa käydään jo ylemmilläkin tasoilla ja media on suorastaan riehaantunut. Toimittajat toimittajien perään heittelevät kivillä toisiaan ja samalla saavat aikaan hämmennystä tavallisen kansan kesken. Missä on median puolueettomuus? Missä on se ihminen, joka kertoo sanasta sanaan tavallisen kansan kielellä onko tämä hyväksyttävää vai ei?

Kukaan tuskin voi sanoa, että se näyttäisi erityisen kauniilta ja vapaalta. Omalla kohdalla se tuntuu sotivan kouluratsastuksen perustaa kohtaan ja palvelevan vain rahanahneita ihmisiä. Mutta mikään kuorrute ei kerro kakun sisällöstä mitään. Voi hyvin olla, että hevonen nauttii tästä asennosta. Voi olla, ettei se aiheuta mitään vahinkoa hevoselle, päin vastoin. Mutta sanasota ei lopu ennen kuin tämä julistetaan selvin sanoin ja suurin otsikoin. Sitä jäämme siis odottelemaan.

Kankikurssi - Päivä 2.

Mun piti kirjoittaa jo heti 2.8 kun kankikurssi oli ohitse, mutta olin aivan liian väsynyt siihen hommaan. Se ilta meni lähinnä olympiaratsastusta katsellessa. Todella upeita ratsukoita tosiaan radalla ja oli hienoa nähdä, ettei aina kaikki ammattilaisetkaan onnistu. Kouluratsastuksestahan nyt siis puhutaan. Paljon onnea myös Emmalle ja Fialle, jotka selvittivät hienosti yli 70% tuloksin tiensä Grand Prix Specialiin!

Perjantaina taas koko päivä meni siinä, että nukuin ja siivosin tallia sekä liikutin Amin juoksuttaen. Sen jälkeen matkani kävikin nopeasti kohti Vaasaa, meidän mökille, jossa tälläkin hetkellä kirjotan. Ilta meni saunoen ja savuahventa syöden, joten en silloinkaan jaksanut kirjoittaa. Nyt lauantai aamuna kun täällä satelee onkin hyvä kirjoittaa selostus toisen päivän tapahtumista kun ne on vielä suhteellisen tuoreessa muistissa.

Keskittymistä ennen tuntia.

Lähdettiin tällä kertaa hieman aikaisemmin aamusta, jotta oltaisiin edes joten kuten ajoissa paikalla. Meillä ei kuitenkaan ollut mitenkään kiire, koska olin laittanut kaikki varusteet jo valmiiksi auton takakonttiin eli vain hevonen piti laittaa valmiiksi. Itse paikan päällä ei taaskaan ollut sen enempää ongelmia. Ami käyttäytyi pienestä pyörimisestä huolimatta todella mallikaasti. 

Oltiin muutama kymmenen minuuttia muita tuntilaisia ennen jo kentällä, joten kävelin aika pitkät alkukäynnit. Otin myös muutaman ympyrän laukkaa ennen kuin tunti lähti käyntiin. Ensimmäiseksi tunnilla tehtiin kulmissa pientä väistätystä takaosakäännöksen tapaan, jotta hevoset saatiin tuntumalle. Amikin tuli paljon nopeammin kuolaimelle kuin ekana päivänä. Taivutuksia me ei kyllä tajuttu ennen kuin sitten siirryttiinkin jo raviin. Olin hiukan hukassa ja Ami tuntui olevan hieman hermostunut ja hiukan jäykkä. Tosin, paljon vähemmän kuin mitä olisin luullut.

Ravissa tehtiin ensiksi ihan vain ympyröitä ensimmäisen päivän tapaan. Sitten siirryttiin tekemään takaosakäännöksiä jäljitteleviä 90 asteen käännöksiä kulmissa käynnissä. Meillä tämä ei onnistunut sitten yhtään, koska en ennen takaosakäännöksiä ole mennyt ja onnistuin kääntämään vain hevosen etuosan ympäri eli väistätin takaosaa etuosan sijasta. Tämä jäi hieman kaivelemaan, sillä olisin halunnut tietää tarkemmin mitä tein väärin, mutta hitaana tietenkään en tajunnut kysyä.

Mulla ei oikeastaan ole mitään tietoa mistä kohtaa tuntia tämä kuva on. Hevonen on hieman kuolaimen alla, mutta venyy kaulasta kuitenkin hyvin.

Takaosakäännösten jälkeen harjoiteltiin harjoitusravia. Meidän yhteistyö Amin kanssa ei ihan sujunut yhtä mutkattomasti kuin ensimmäisellä kerralla, sillä Ami hermostui epäselviin apuihini (=heiluviin käsiini) heittelemällä päätään ja meni epäpuhtaasti. Myös istuntani epävakaus osittain jarrutti hevosta joten emme liikkuneet mihinkään. Jalustimeni olivat myös osittain liian pitkät (=jalkani eivät veny nivusista ja lonkankoukistajista), joten ensimmäisellä kierroksella emme oikein pystyneet tekemään vaadittuja pysähdyksiä. Anna pisti minut myös menemään kevyttäravia ja käskemään hevosta rutkasti eteenpäin välittämättä siitä, että hevonen menisi epäpuhtaaksi. 

Teimme toiseen suuntaan saman jutun. Ensin siis takaosakäännökset ja sitten harjoitusravia. Molemmilla pitkillä sivuilla piti tulla kolme askelta käyntiä kahdessa pistessä. Tässä emme ihan onnistuneet kun keskityimme enemmän ravin puhtauteen ja eteenpäin pyrkimykseen sekä itse keskityin pysymään satulassa. Tässä kohtaa turhautuneena heitin jalustimet kaulalle ja yritin mukautua hevosen liikkeisiin. Kuvista jälkeenpäin huomasin, että olin samalla heittänyt jalat aivan liian eteen mikä totta kai vaikeutti istumista entisestään. 

Tässä näkee jalkojen virheellisen asennon aika hyvin. Eteenpäin heitetyt.
Myös kanget olivat liian tiukalla ja harmiti kun anna siitä ei minulle maininnut.

Sama juttu jalkojen kanssa. Ami myös tässä on hyvin jännittynyt. Veikkaan, että tämä on otettu ensimmäisen kuvan jälkeen, koska lopulta meidän harjoitusravikin alkoi sitten sujua.

Jälkikäteen kuvista huomasin myös kankikuolaimen olleen aivan liian tiukalla. Ei nyt mitenkään dramaattisen tiukalla jatkuvasti, mutta jossain kohtia olisin toivonut, että Anna olisi huomauttanut kuolaimesta, sillä uskon Amin osittain reagoineen kielteisesti siihenkin. Takaosakäännöksiä tehdessä kokosin Amia hieman liikaa, jolloin saimme tehtyä muutaman piffin alkeenkin. Tai liikaa ja liikaa, silloinhan hevosella oli juuri hyvin takapää alla. 

Ravailujen jälkeen siirryimme tekemään laukkatehtävää. Vastalaukkoja. Oli hienoa oppia tekemään uusia asioita, sillä vastalaukkojakaan en koskaan tarkoituksella ole mennyt. Amihan on mitä parhain opettaja tähän, sillä sen vahvuus on laukka ja se on aikoinaan osannut VaB asiat. Tehtävänä oli tehdä myötälaukassa pääty ympyrä ja jatkaa siitä ravin/käynnin kautta pitkä sivu vastalaukkaa, vaihtaa takaisin myötälaukkaan ravin/käynnin kautta ja tehdä toinen pääty ympyrä. Toisen pitkän sivun sai tulla käynnissä tai ravissa. Tässä kohtaa Ami oli ihan täydellinen. Nosti hyvin vastalaukat, vaikka ratsastaja hieman olikin hätäinen. Välillä menttiin taas piffejä kun en ollut varma laukasta, mutta hevonen olisi halunnut mennä. Ami oli ihan paras tässä tehtävässä. 

Myötälaukkaa. Ei nyt ihan muodossa, mutta erittäin tyytyväisen näköinen hevonen.

Vastalaukkaa. Nyt hevonen jo kantaa itseään ja on muodossa.

Kaiken kaikkiaan kurssi oli aivan ihana. Opin taas sata ja yksi asiaa sekä sain todistettua erityisesti itselleni, että tuo hevonen pystyy viemään minua eteenpäin huimissa määrin. Tuo hevonen on sitkeä, eikä sitä vamma tai ikä paina. Se on täydellinen minulle. On myös ihanaa nähdä kuinka hevonen nauttii työskentelystä ja kuunnella kun se pärskii tyytyväisyydestä. Se kyllä ilmoittaa jos teen jotain väärin, mutta antaa paljon anteeksi. Siitä saan myös voimaa korjata virheeni ja yritää hillitä temperamenttisuuttani.

Loppuraveja.

Loppuraveja tietääkseni. 

Hyvä tunti, paras polle!

Tyytyväinen ratsukko. Molemmat.

Tästä nyt sitten aletaan treenaamaan kotona oikein kunnolla. Annan neuvo meille oli, ettei vapaapäiviä kannattaisi pitää ollenkaan ja jotain jumppasarjaa kannattaisi myös hyppiä. Äiti on näitä jo aikasemmin miettinyt, joten vaihtoehdot oli tiedossa, mutta toisen valmentajan vahvistus on aina hyvä juttu. Ulkopuolisen silmät näkee niin paljon enemmän kun omat. Katsotaan nyt sitten, mihin meidän tie yhdessä vie! 

Kankikurssi - Päivä 1.

Ahh. Kyllä nyt on pakko todeta, että ei ole mitään ihanempaa tunnetta kuin onnistumisen tunne. Ratsastus on niin palkitseva laji sitten kun siinä oikeasti onnistuu joskus. Varmasti moni muukin laji on samalla tavalla palkitseva, mutta kun tää ratsastus on se oma juttu ja kun hevonen toimii todella hyvin yhteistyössä sun kanssas sitä tuntee saavuttavansa jotain enemmän kun jos vaikka vanhaa harrastusta lainatakseni rikkoo uuden vapaauinnin aikaennätyksensä. Tuli mulla siitäkin ihan helvekon hyvä fiilis, mutta tää on melkein nirvana.

Oppilas ja opettaja.

Meillä siis todellakin oli tänään ratsastuskoulu Kyläkorvessa kankikurssi. Sää suosi meitä jo aamulla, kun oli hieman kylmä huurre jo maassa (hyy, syksy tulee!), mutta silti oli todella kaunis ilma. Siitä kun aamu eteni lähemmäs yhdeksää alko lämpökin jo palailla. Meille tuli hieman kiire, koska oltiin arvioitu matkan pituus hieman väärin, mutta kuitenkin oltiin ensimmäisenä kentällä. Amikin käyttäyty melkein moitteettomasti, joten enempää ei sen kanssa jouduttu tappelemaan.

Tunti alkoi alkukäyntien jälkeen kevyellä ravilla ja ympyröillä. Yritettiin hakea hevosta rennoksi kuolaimelle, mikä oli itselleni kauhean haastavaa, koska Ami ja minä ollaan aika ensikertalaisia kankien kanssa. Muutenkaan me ollaan kouluratsastuksessa aika alkuvaiheessa. Ami myös punki alussa tosi paljon ulkolapaa pois ympyrältä, mitä en heti tajunnut edes korjata. Onneksi valmentaja pystyi kuitenkin tosi hyvin korjaamaan jokaista ratsukkoa.

Alussa meen meno näytti lähinnä siltä, kun mä olisin ratsastanut kirahvia ja yrittänyt epätoivosesti pysyä siellä selässä, mutta loppulta meidän meno alko muuttua paljon rennommaksi. Huomasin, että mulla on todella epävakaa käsi (varsinkin harjoitusravissa), jonka takia Ami viskoi päätään. Kun käsi rauhottu, rauhottu hevonenkin. Niinhän se menee. Ami myös olis mielummin kattellut poneja kun keskittynyt muhun, joten aluksi musta tuntu siltä kun mikään ei olis menny kummankaan kaaliin.

Näytti meen meno sitten tältäkin.

Mun pahaksi onnekseni kuvista huomasin, että mun tuoli-istuntani on palannut. Kauhu. Keskityin tunnilla niin paljon hevoseen, etten tajunnut yhtään katsoa miten itse istuin. Jalat heitti jostain syystä hirveästi eteenpäin. Kannukset jäkikäteen oli myös jostain syystä aiheuttanyt damagea Amin kylkeen ja nyt huomaan mistä se johtui. Siitä, että varpaani olivat kääntyneet melkein sivulle. Ennenhän meillä ei ole mitenkään ollut ongelmia kannusten kanssa. Yllä olevasta kuvasta näkee, miten hieman nojaan taaksepäin ja ikään kuin otan tukea jaloilla jalustimista jonka takia jalat ovat heitettynä eteenpäin.

Ympyrätyöskentelyn jälkeen alettiin tekemään siirtymisiä. Mentiin harjoitus ravia ja pitkillä sivuilla otettiin kaksi pysähdystä, jonka jälkeen jatkettiin keskihalkaisialle ja käännyttiin vuorotellen molempiin suuntiin. Harjoitusravi on aina ollut ja on edelleen mun heikko kohtani, mutta tänään mä sain jopa istuttua siellä. Heti, kun Ami alkoi kantamaan enemmän itseään ravi totta kai muuttui helpommaksi istua. Hieman oltaisi ehkä voitu liikkua enemmän eteenpäin, mutta kokonaisuudessaan olin tähän osioon erittäin tyytyväinen.

Tässä tietääkseni yritän istua harjoitusravissa.
 Ja tästä myös näkee valitettava asentovirhe jaloissa.
Varpaat kääntyneet liikaa ulospäin, josta syystä kannus painuu hevosen kylkeen.

Siirtymisten jälkeen sitten siirryttiinkin laukkaan. Laukassa tehtiin myös paljon ympyröitä ja siirtymisiä ihan käyntiin. Laukka on aina ollut meidän paras osa-alue, koska minun on helpompi istua siellä ja Ami taas pystyy käyttämään kroppaansa paremmin siinä, eikä vamma haittaa. Nytkin se meni todella kivasti ja Ami tuntui nauttivan hirveästi. Tosin, meillä oli alussa ongelmana, että Ami ei meinannut jaksaa kantaa itseään laukassa, josta syystä laukka tippui usein raville. Varsinkin ympyrällä sillä (=mulla) oli vaikea pitää laukkaa yllä. Loppuvaiheessa sekin sitten sujui jo todella hyvin.

Tää oli yks parhaista kuvista meistä. Näin hyvin meillä lopuksi sitten meni. Kannus tosin taas väärin.

Venyttiin kyllä välillä liikaakin, josta syystä hevonen meni kuolaimen alle.

Kokonaisuudessaan kurssin eka tunti oli todella hyvä ja opettavainen. Pidin todella paljon neuvoista joita saatiin ja Amin epäpuhtaus oli kadonnut kokonaan. Toivotaan nyt silmät, sormet ja varpaat ristissä, että koko koni toimii huomennakin. Äiti onneksi mukavana hoiti lihashuollon tänään, joten hevonen on ainakin hierottuna. Kaikkeista ihaninta oli huomata, että hevonen nautti joka hetkestä. Koko ajan se työskenteli korvat hörössä ja pärski tyytyväisenä. Tyytyväinen hevonen saa myös ratsastajan tyytyväiseksi.