That feeling, when everything can explode at any time.

Rakas kuikeloni.

Huoleton on hevoseton. Jotenkin tällä hetkellä pystyn tunnustamaan tämän vanhan sananlaskun sanoman, sillä  olen tällä hetkellä huolta täynnä. Itse olen riskit ottanut ja vastuun myös kannan, mutta edes joskus sitä toivoisi asioiden menevän niin kuin alunperin oli suunniteltu. Että kaikki menisi kuten elokuvissa tai strömssöössä. Matkustamisen aiheuttama rasitus varmaan aiheuttaa sen, että ajattelen sitä kaikkein pahinta vaihtoehtoa, vaikka eihän tässä nyt ole edes toinen jalka vielä haudassa. Jotenkin vain pelkään, että mitä jos sitten kuitenkin? Saadessani tämän hevosen ajattelin, että meillä tulisi olemaan edes neljä vuotta vielä yhteiseloa. Eikä se edelleenkään ole mahdotonta, mutta mun pitää tunnustaa se fakta, että jos tuo hevonen ei pysty enää liikkumaan normaalisti ei sitä ole mitään järkeä pitää pihassa seisomassa, koska se rakastaa liikuntaa. Vaikka se silloin viimeisellä ratsastus kerralla ennen matkaa oli jo kipeä se teki silti täysillä töitä. Sillon se oli vasta pientä epäpuhtautta, mutta kyllä se keuhkoinfektiossakin ollessaan meinasi tulla seinähulluksi ilman liikuntaa. Ei siitä ole pullahevoseksi, ei tosiaan.

Aijon toki tehdä kaikkeni tämän hevosen eteen, siitä ei ole kysymys. Mutta oon jotenkin tänään hyvin epätoivoinen. Ehkä se johtuu siitä, että koska se oli nyt ollut pitkään laitumella niin se oli erittäin väsyneen näköinen ja sen polvessa oli aika ison näköinen, mutta kuitenkin harmiton pintahaava. Nää sai sen näyttämään niin ryvettyneeltä, että  mulle meinas tulla itku. Hyvin sitä on hoidettu, mutta laidunelämä tekee kuitenkin aina osansa. Toivon nyt todella, että kun se pääsee kotiin lepäämään ja se lihashuolletaan, sille tehdään kunnollinen liikuntaohjelma ja säännölliset venyttelyt auttais tuohon ontumiseen. Mitään muuta järkevää syytä tohon ontumiseen ei oikein ole kun lihasperänen jännittyneisyys tai saman puolen takajalan aiheuttama "trauma", mutta traumajalan pitäisi perjaatteessa olla ristikkäinen, joten sekään ei tunnu käyvän järkeen. Jos ontuminen ei lopu, missä syy?

Olen tällä hetkellä aika sekaisin ajatuksistani, joten en oikein edes tiedä mitä kirjottaa. Haluaisin uskoa, että koska mäkin olen selvinnyt vaikka mistä lihasjäykkyydestä ja erillaisista opetaartioista raajojeni suhteen se onnistuis Amiltakin. Mutta ihminen ja eläin on niin kaksi eri asiaa loppuviimeksi. Me osataan kertoa mihin sattuu, millon sattuu ja usein myös miksi sattuu. Mutta eläin ei osaa puhua. Sen täytyy vain eleillä osoittaa, että sillä on huono olla, mutta aina ne ei tee sitäkään. Hevoset sietää loppuviimeksi kipua hyvin pitkälti, sillä ne on luotu liikkumaan ja paikalleen jääminen saattaa merkitä kuolemaa. Siksi on niin kamalaa kahlita hevosta karsinaan pitkiksi ajoiksi. Sitä ei ole tarkoitettu seisomaan paikoillaan.

Ja tästä aiheesta voisinkin sitten jäädä märisemään vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Ihmisillä ei nykyään ole enää minkään näköistä elekielen lukutaitoja. Ihan perus hevosmiesasiat ollaan unohdettu jo korkeammallakin tasolla ja tuloksiin halutaan päästä vain mahdollisimman nopeasti. Mutta miten päästään tuloksii, jos hevonen ei ole rakenteellisesti valmis tällaisiin koitoksiin? Hevonen vain menee rikki, kun sitä aletaan rasittaa liikaa liian nuorena. Myöskään hevosten ihan refleksin omaisia reaktioita ei osata ollenkaan tulkita. Jos hevonen pelästyy se on sen luonnollinen reaktio. Sitä ei pidä rankaista siitä, vaan sen pitää antaa toimia niinkuin se parhaaksi näkee. Yleensä hevonen ei myöskään pelästyessään lähde karkuun ihmiseltä, jos se kokee ihmisen johtajakseen. Silloinhan sen on turha paeta, kun johtajakaan ei pakene. Hevosta ei myöskään tarvitse jatkuvasti nyppiä riimusta kun se hiukan katselee jonnekin muualle tai tekee pienen sivuliikkeen. Yleensä hevonen vain silloin tutkii ympäristöään ja koska sen näkökenttä ei ole niin tarkasti keskitetty kuin ihmisten sen täytyy käännellä päätään nähdäkseen joitain asioita. Kun se saa katsoa esimerkiksi oudon äänen lähteen se tuskin alkaa sen enempää riehumaan.

Ihmisiltä tuntuu myös kadonneen se ajatus siitä, miten hevosta palkitaan ja rangaistaan. Jos hevonen kulkee nätisti ihmisen kanssa, sitä ei saisi jäädä vetämään riimusta, sillä hevonen kokee epämiellyttävän tunteen aina rangaistukseksi. Se myös turtuu siihen, joten jos sitä jää kovastikin vetämään jatkuvasti ei vedolla ole enää vaikutusta muissa tilanteissa. Silloin ihminen joutuu käyttämään yhä voimakkaampia käskyjä, jotka johtaa siihen tilanteeseen, että hevosesta tulee yhä turrempi.

Tässä sitten tullaan taas siihen, että nykyään pullamössökansa ei voi näyttää heti varsasta asti kaapin paikaa. Kuullostaahan se julmalta, mutta kyllä varsalle voi hieman antaa turpiin jos se ryntää päälle tai muutenkin aiheuttaa vaara tilanteita tai uhmaa johtajaansa. Hevonen laumassakin käyttäytyy niin, että jos johtajaa uhmataan johtaja monottaa. Totta kai sen jäkeen täytyy asettua rauha maahan. Yleensä kun sen kaapin paikan näyttää kerran, sitä ei tarvitse näyttää toiseen kertaan. Mutta kaikki pieni läpsiminen ryntäisiin vain ärsyttää hevosta. Hevosen kanssa tulee pyrkiä mahdollisimman herkkään ja helläkätiseen käsittelyyn, mutta tasavertainen ystävyyssuhde ei vain toimi hevosten kanssa. Hevonen tarvitsee johtajan, joka kertoo mitä tehdä, milloin tehdä ja miksi tehdä. Muuten se on kokonaan hukassa. En siis kannusta hevosten hakkaukseen, mutta minua ärsyttää sellainen hevosen käsittely jossa hevosta lellitään ja sille lässytetään, jolloin se saa jyrätä ihmisen koska vain. Silloin hevonen on johtaja ja se suhde ei sitten taas toimi ihmisen kannalta.

Monilla varmaan on tähän jotain sanomista ja jos joku tätä lukiessaan haluaa, minua saa heittää vasta argumentilla kommenttiboxiin. Aina mielipiteitä kirjoittaessa minua saa ja pitääkin kyseenalaistaa jos sellainen tunne tulee. Tänään nyt oli tälläinen ärsyttää -päivä, mutta eiköhän sitä ilosempaakin tekstiä tule.

Sateisia kuulumisia Saksasta

Hei taas täältä Saksan maan puolelta. Tässä olisi enää kaksi päivää ennen kuin kone lähtee perjantai aamuyöstä takaisin Suomeen. Täällä on riittänyt kyllä tekemistä hyvin paljon koko ajan, mutta alkaa silti olemaan aikamoinen ikävä omaa perhettä. Viis viikkoa pois kotoa vieraassa maassa on aika paljon. Kun lisätään siihen vielä se, että teet töitä sen koko viisi viikkoa niin alkaa henkisesti olemaan aika väsynyt. Työt on kyllä aika kevyitä, mutta kyllä mä kaipaan kunnon löhölomaan. Nyt tosin olen kipeänä (ties mistä syystä on ihan järkyttävän oksettava olo), joten lepäiltyä tulee pakostakin.

Jos nyt palaillaan hiukan lähiviikkoihin niin ne on ollut aika normaaleja töitä. Asuintoverini vaihtui viikoksi, enkä tuntenut häntä sen paremmin muuta kuin nimeltä ja näöltä. Kuitenkin me tultiin hyvin juttuun ja "ohjaajamme" mies näytti meille Hampuria. Uskomattoman kaunis kaupunki, täytyy sanoa! Täällä on vihreää ihan joka puolella ja kaupunkinäkymät ovat todella vaihtuvia. Hampurissa pystyy kokemaan ihan hirveästi, eikä meidänkään kolme päivää riittäneet yhtään mihinkään vaikka kierrettiin ihan kaikki alla melkein koko illan. Rakastin kyseisen kaupungin vanhanaikaista arkitehtuuria ja koska taiteilijasielu olen kauniit maisemat sekä se arkitehtuuri iski muhun todella kovasti. Olisin halunnut maalata useammankin maiseman sieltä, mutta eihän mulla ollut mitään tarvikkeita mukana tai ees aikaa alkaa siinä yhtäkkiä maalailemaan. Joten täytyi tyytyä vaan kuviin.

Olen saanut myös muutaman todella hyvän istuntatunnin taas tässä välillä ja juuri eilen sain hyvää palautetta siitä kuinka olen kehittynyt tämän viiden viikon aikana. Ravissa istuminen alkaa jo todellakin tuntua paljon luonnollisemmalta ja jalkojen asento alkaa asettua paikoilleen. Olen myös saanut muutamaan kertaan ratsastaa ratsastuskoulun ponia, joka on kankea kun rautakanki, mutta erittäin yhteistyökykyinen kuitenkin. Pidin sillä ratsastamisesta, sillä vaikka se aluksi on kankea, eikä käänny mihinkään niin kun sen kanssa jaksaa tehdä töitä tehokkaasti saa kunnon palkkion. Olen tyytyväinen siihen, miten paljon perusratsastuskykyni on parantunut tässä viime viikkojen aikana. Hevonen on nykyään paljon helpompi ratsastaa hevonen rennoksi ja toimimaan oikein. Sain paljon kehuja myös siitä, miten kehityin muutamassa kerrassa sen ratsastuskouluhevosen kanssa.

Täällä oleminen on oikeastaan opettanut mulle ihan pieniä perusjuttuja todella paljon. Olisin varman oppinut ne kotonakin, mutta täällä se on käynyt kuin luonnostaan, koska täällä niiden osaamista edellytetään jos aijot pistää hevosen kuntoon tai muutenkaan toimia niiden kanssa. Kun mulla oli tämä toinen asuintoveri sen parin viikon verran meillä oli todella hyviä keskusteluja hänen kanssaan. Hän ymmärsi minua paljon enemmän hevosten käsittelyä, joten tajusin itsekin muutamia virheitä mitä teen aivan vahingossa ja hämmennän näin hevosta. Mä pidän hirveästi uuden oppimisesta hevosten kanssa ja käytännössä se on toiminut kaikkeista parhaiten. Kun mä palaan täältä kotiin mä haluan oppia yhä enemmän, joten äiti varokoot!

Viime sunnuntaina taas tällä tallilla oli ponien kenttäkilpailut. Vettä tuli aamusta asti kuin saavista kaatamalla, joten alkaen pyöräilymatkasta muuhun työpäivään oli todella mukava viettää se vesisateessa kävellessä. Olimme myös yhdellä esteellä kenttäosuudella tuomareina, joten seisoimme noin 3,5 tuntia vesisateessa kohmettumassa. Ponit olivat hienoja ja ratsastajat oikeasti osasivat asiansa, mutta pakko myöntää, että viimeisen kymmenen osallistujan kohdalla olisin mielummin ollut lämpimässä suihkussa. Vesisade ei nimittäin tauonnut yhdeksi hetkeksikään vaan sitä tuli kunnolla koko ajan. Seuraava päivä ei ollut yhtään sen parempi, sillä vesisade vain jatkui. Varmaan vilustuin siellä tuomaroimassa, mutta toisaalta, osittain positiivinen kokemus sekin. Itselle tuli sellainen olo, että voi kun vois olla vielä poniratsastaja.

Nyt nää loppupäivät sitten varmaan menee joko sairastaessa tai normaaleja töitä tehdessä. Kotona odottaakin sitten Ami, jonka jalkoja tarvisi nyt alkaa parantelemaan. Ontuminen katos siis hetkeksi, mutta palas sitten takaisin. Nyt Ami on pelkällä laidunlevolla ja taivutuksia sekä kuvauksia mietitään. Pohjalliset ei auttaneet, mutta itse jaloissa ei tunnu olevan mitään vikaa. Ne ei kuumota, niissä ei ole normaalia enempää nesteitä, jänteet ei muissa jaloissa tunnu mitenkään oudoilta kun jo vahingoittuneessa takajalassa, Ami ei arastele niiden kosketusta. Itse uskoisin ensin vian olevan lihaksistossa, joten hieroja ehkä pitäisi kutsua ensimmäiseksi. Todennäköisesti myös tulen ostamaan sille back on track suojat ja selkälämmittimen. Pitäisi auttaa edes jonkin verran. Amille täytyy myös varmaan alkaa suunnittelemaan vähän säännöllisempää liikuntaohjelmaa, jotta lihakset ei rasittuis liikaa, mutta se sais silti tarpeeksi liikuntaa, ettei lihakset ehdi jäykistyä. Venyttelyä pitää lisätä ja hierontaa opetella ite hiukan enemmän, jotta ees kerran viikossa sen vois hieroa. 

Mutta joo. Katsotaan mihin tie vie ja tyydytään siihen mitä saadaan. Parani Ami tai ei se tulee olemaan mulla loppuun saakka. Seuraava tie on linnunrata.

Guten tag!

Hei taas ja terveisiä täältä Saksan rajan puolelta. Blogi on tosiaan nyt ollut puolitoista viikkoa tauolla, koska olen tutustumassa Saksalaiseen elämään ja joutunut etsimään nettitikkua niin kauan, että se puolitoista viikkoa siinä mukavasti vierähti. On ollut niin paljon väärinkäsityksiä kyseisessä asiassa, että niitä on turha edes lähteä kertaamaan. Valitettavasti tikun nopeus ei riitä kuvien jakamiseen, joten tämän kuukauden puolella joudutte tyytymään pelkään tekstiin ja vanhoihin kuviin.

Eli eli. Viime sunnuntaina laskeuduimme tänne Saksan maalle, tarkemmin sanottuna Hampuriin. Jouduimme toki koukkaamaan ensin Tanskan kautta ja käytyäni hämmentävän keskustelun Tanskalaisen myyjän kanssa salaatin hinnasta ja rahakursseista pääsimme jatkamaan matkaa täysin mahoin. Olin kolmatta kertaa elämässäni lentokoneessa ja oikeastaan ensimmäistä kertaa niin, että muistan siitä jotain. Otin muutaman hienon kuvan lähestyvästä Tanskan matereesta ja pilvistä, jotka saatte nähdä sitten kun olen taas kotona. Suomesta Tanskaan matka kesti hiukan kauemmin, ehkä päälle tunnin. Tanskassa odottelimmekin sitten 3 tuntia lentoa ja kun pääsimme lentokoneeseen olin valmis nukkumaan. Kuitenkin 10 minuutin päästä turvavöiden avaamisesta lentokone lähtikin jo laskeutumaan. Lento siis todellakin tuntui sen 3 tunnin odottamisen arvoiselta.

Sunnuntaina ei lähdetty enää mihinkään, kun tallilla ei ollut mitään tekemistä, mutta maanantaina päästiinkin suoraan kisoihin avustamaan. Mä niin paljon tykkäsin kyseisistä kisoista! Ne oli niin paljon isommat kun Suomessa ja väkeä oli vaikka kuinka paljon. Pystyit valitsemaan haluatko katsoa este- vai kouluratsastusta ja kouluratsastuksestakin oli ainakin kolme luokkaa aina menossa samaan aikaan. Kämäsen kioskin (anteeksi nyt vain Suomi (erityisesti äitini ja kisojenjärjestäjät Porin suunnalla. Respect for your hard work!)) sijaan paikalla oli kunnon telttakahvila josta sai jos jonkun moista evästä. Terassilta pystyit katsomaan kouluratsastusta ja osaksi myös esteitä. Kuitenkin kaikkein hienointa oli nähdä upeita ja taas upeita esityksiä. Eritoten mieleen jäin yhdellä kädellä vaativaa koulua ratsastanut tyttö joka suoritui radasta todella sinnikkäästi vaikka hevonen asteittain pelkäsikin jotain. Mieleni olisi tehnyt halata tätä tyttöä hänen suoriuduttuaan kyseisestä radasta!

Tietenkin, kuten Suomessakin täältä löytyi muutamia mätäpaiseita. En pidä muutekaan hirveästi Saksalaisesta ratsastustavasta, vaikka kunnioitankin suuresti tätä ihmistä, joka meidät otti tänne Saksaan vastaan. Hän tietää mitä tekee, mutta joitain asioita hänenkään tekemisistä en hyväksy. Kuitenkin, palatakseni kisoihin siellä oli myös sellaisia ihmisiä, jotka tuntuivat jääneen täysin ratsastuskoulutasolle. Vaikka he suoriutuivat vaativasta luokasta, hevonen oli pingotettu ohjien ja kuolainten kanssa melkein pää ryntäisiin ja suusta näki toiselle puolelle, vaikka hevosella oli turparemmi. Hevosta potkittiin, koska ei liikkunut ja todellakin, I wonder why...

Toinen ääripää oli sitten tämä, jossa annettiin hevosen kuulla kunnia, kun tämä oli pelästynyt jotain ja ohjelmassa oli siis tullut virhe. Aikuinen nainen tulee itkien pois radalta ja potkii ja repii hevostaan. En väitä, etteikö saisi olla pettynyt, mutta ei sitä pitäisi purkaa hevoseen. Joka kerta kun itse sitä teen mieleni tekisi lyödä itseäni. Joskus myös teen senkin. Hevonen on kuitenkin loppuviimeksi elävä eläin, ei mikään ruusukekone. Jos siltä pohjalta lähtee hevosta hankkimaan, että ruusuke ja palkinto on saatava hinnalla millä hyvänsä kannattaa hankkia sitten ennemmin keppihevonen. Hevonen kun omistaa oman mielen ja ratsastus on laji, jossa jokainen voi aina epäonnistua.

Mulla on ollut ihan hauskaa täällä, vaikka oon alkanut nyt vasta vähän vajaan kahden viikon jälkeen tottumaan tähän rytmiin ja selviämään itse koti-ikävästä. Mä en oikeasti oo tajunnutkaan kuinka pahasti voi ikävöidä omia hevosiaan. Amia nyt eniten, mutta kyllä mun tötteröturpa Mantaakin on ihan himunen ikävä! Puhuttiin juuri tässä äidin kanssa, että kisaisin Mantallakin koulua. Mun kisaaminen ja ratsastaminen Mantalla jäi siihen oikeastan, että se on niin vaikea hevonen ratsastaa ja se on meidän äidin säädöille säädetty. Mutta nyt kun mun istuntaa on korjattu ja mä oon alkanu kässäämään tätä hommaa niin asia vois luonnistuakin.

Oon myös täällä Saksassa saanut ratsastaa ja huomannut, että alan oikeasti oppimaan miten hevosta ratsastetaan oikein päin. En vielä kunnolla, täydellelliseen peräänantoon, mutta Kyran kirjaa samalla lueskellessani olen huomannut, että en todellakaan pysty siihen ennen kuin istuntani on korjattu kokonaan. Tuo kirja muuten on todella hyvä (Kyra ja ratsastuksen taito, Kyra Kyrklund, Jytte Lemkow, WSOY, 1998) ja siinä olevat asiat eivät koskaan vanhennu jos joku nyt pelästyi tuota vuosilukua. Alan oikeasti olla ylpeä ratsastajana siitä, että olen suomalainen, koska Kyran kirjassa olevat asiat ovat todella johdonmukaisia ja hevosen hyvinvointiin perustuvia tavoitteellisia ja järjestelmällisiä. Olen tämän kirjan avulla tajunnut missä meni vikaan ja miksi. Niin, että pystyn seuraavalla kerralla tarkkailemaan itseäni ja tiedän jopa miten asian kuuluisi olla.

Olen hirveän tempperamenttinen ihminen, joten minulta vaatii todella paljon kärsivällisyyttä ja opettelua, etten pura turhautumistani viattomaan osalliseen eli hevoseen. Sätin itseäni siitä aina, sillä tiedän, että se hämmentää hevosta ja tekee yhteisestä oppimisestamme vielä vaikeampaa. Kirjassa tästä myös mainitaan, kuten myös siitä miten vaikeaa on korjata jo opitut virheelliset asiat. Vaikka kuinka kunnioitankin äitiäni olen silti hieman harmissani siitä, ettei istuntaani alun alkaen ole pistetty oikeaan ruotiin. Nyt se vaatii sen 2000 ONNISTUNUTTA toistoa ennen kun pääsen asiasta edes jyvälle.

Ja jos nyt vielä blogin päätähdestä, Amista puhutaan niin hälle kuuluu jo paljon parempaa. Amille laitettiin pohjalliset etujalkoihin ja ontuminen on vähentynyt. Lihasjumit on laidunloman jälkeen ilmesesti auennu ja sillä on voitu ratsastaa ihan normaalisti. Paljon terkkuja ja kiitoksia Annille, joka jaksaa rakastani tällä välin hoitaa ja ratsastaa!