Eksyksissä

"Ootteko miettinyt vaihtavanne sen?"

"Et raaski luopua siitä, vai?"

"Sitähän sattuu."

Anteeksi, että joudun kierrättämään vanhoja kuvia, uusia tulee mahdollisimman pian.

Mä en tiedä mitä ajatella, mitä sanoa, mitä kertoa. Ensimmäisenä mun varmaan pitäis sanoa, että anteeksi kauheasti taas postausvälistä. Meidän elämässä ei perjaatteessa oo tapahtunut mitään nyt kun rokotusten takia ollaan oltu kevyemmällä liikunnalla. Lähinnä ilman satulaa menty pellolla muutama kierros ravia ja muutamat laukannostot. Ei mitään ihmeellistä. 

Kuitenkin, kaikesta huolimatta, mun oma pääni on aivan sekaisin siitä, mitä ihmettä mun pitäis tehdä. On miltein naurettavaa, miten muutamat täysin viattomat ja loogiset lausahdukset voivat järkyttää mieltä näin paljon. Viime postauksessa mä kerroin mitä on elää vanhan ja raihnaisen hevosen kanssa, eikä se kokonaan pelkkää kauheuttakaan ole. Mutta nyt taas on menossa se vaihe elämästä kun alan miettiä (lähinnä muiden ihmisten annettua ajattelun aihetta), mitä ihmettä mä haluan tältä harrastukselta ja mikä on hyväksi hevoselle. Olin lauantaina koko päivän Luvialla LuRan järjestämissä harjoitusestekisoissa tuomariharjoittelijana. Vihelsin siis kisoissa, sanelin virheet ja jaoin palkinnot. Sitä samaa mitä oon tehnyt kerran ennenkin Tupunan Ratsupihalla harjoituskisoissa. Kuitenkin muutamien keskustelujen jälkeen mun ajatukset kiersi tän asian ympärillä ja siinä kun seurasin ihan muita ratsukoita, jotka oli terveitä ja kykeneväisiä hyppäämään sekä tekemään asioita ilman, että siitä tuli mitään sanomista tuomareilta tai yleisöstä mun olo tuli yhä epätoivoisemmaksi. Kisojen jälkeen autossa mä sitten lopulta romahdin ihan kokonaan, koska mä en enää tiennyt yhtään mitään mistään ja musta tuntu, etten mä tee oikein. En itseäni, enkä hevostani kohtaan. 

Juteltiin äitin kanssa sitten koko automatka asiasta, eikä siinä tietenkään mitään päätöksiä tehty. Ei näin nopeassa ajassa voi edes päätöksiä tehdä, mitä ei kadu myöhemmin. Mutta kuitenkin, ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa, me puhuttiin siitä, että mitä jos hankittaisiin Amille sellanen paikka, jossa se voisi tehdä vaikka muutaman varsan. Tai jos se annettaisiin johonkin eläkekotiin. Tai... jos se lopetettaisiin. Jokanen näistä vaihtoehdoista sattuu mua syvälle, koska mä oon vannonut, ettei tää hevonen lähde muualle kun taivaslaitumille multa enää. Viimeinen vaihtoehto vaan sattuu sitä varten, että aina on vaikea luopua sellaisesta, mikä on muuttanut sun koko elämän parempaan suuntaan. Mä tiedän sen, että oli päätös loppuviimeksi ihan mikä tahansa mä tulen katumaan sitä jollain tasolla. Jos mä pidän Amin, se tarkoittaa sitä, että me ei päästä kilpailemaan juuri ollenkaan. Muiden valmennuksista on miltein turha haaveilla, koska se on epäpuhdas. Esteitä me ei kuitenkaan missään vaiheessa päästä menemään ja saattaa tulla jopa kuukausien mittaisia vaiheita, jollon sillä ei kunnolla voi mennä. Talviaika on pahinta. 

Toisaalta taas, jos mä annan sen pois tai laitan taivaslaitumille, mä menetän sellasseen hevosen, joka joka tapauksessa on erittäin elämäniloinen ja piristää mua päivittäin. Jonka kanssa me ollaan alettu jo pikku hiljaa luottamaan toisiimme ja jonka kanssa mä tunnen itteni kaikesta huolimatta iloiseksi ja onnelliseksi. Mulla on mahdollisuus lainata aina välillä muiden hevosia ja aina on muita mahdollisuuksia. Jos vaihtoehtona olisi muualle antaminen, olisin koko ajan huolissani siitä hoidetaanko sen jalkoja ja onko sen ruokinta ennallaan. Pelkään, että se joutuu pikkulasten revittäväksi tai sitä vain varsotetaan antamatta erityistä huomiota. Se tarvii liikuntaa, se ei voi vain seistä. Jos se lopetettaisiin, olisi vain suru surtavana. Ei epätietoisuutta siitä, miten se viettää viimeiset päivänsä. 

Onnellisia hetkiä ei voi unohtaa.

Itsestäni taas tuntuu siltä, että seison tällä hetkellä paikallani kehityksessä. En tietenkään ota yhtään sanaa takaisin siitä, mitä kirjoitin edellisessä postauksessa, sillä todellakin olen oppinut paljon vuodessa! Ratsastuksen osalla paljon muustakin, eikä niitä oppeja voi oikein korvata yhtään millään. Tämäkin vaihe on osa oppimisprosessia ja kun hevonen ostettiin, me tiedettiin se, että jossain vaiheessa tämäkin vaihe on käytävä läpi. Ajattelin vain, että siihen olisi vielä muutama vuosia aikaa valmistautua. Nyt kuitenkin ollaan tässä tilanteessa, eikä tässä oikeastaan ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa ja kuulostella mahdollisuuksia. Yksi mahdollisuus olisi tehdä Amilla varsa, mutta siihen liittyy hyvin monta ongelmaa. Menisi esimerkiksi monta vuotta siihen, kun tätä varsaa pääsisi edes kouluttamaan ja se ei ratkaisisi ongelmia sinänsä. Mihin Ami sen jälkeen laitettaisiin? Tai missä varsaa ja Amia pidettäisiin siihen asti kunnes se on varsonut? Mä olisin toivonut, että se mahdollisuus olisi ollut mahdollinen, mutta se nyt tällä hetkellä näyttää mahdottomalta. 

Joten tosiaan. Olen aivan sekaisin ja unohdin varmaan nytkin puolet siitä mitä halusin sanoa. Sunnuntai aamuna laiton hevoset hieman tavallista myöhempään ulos, joka takia Ami oli erittäin vireä. Hevoseni on varmasti ainoa, joka pystyy laukkaamaan karsinassaan ja pukittelemaan siinä samalla. Päästäessäni sen tarhaan tuli sieltä komea pukkisarja ja kaviot lentelivät siellä täällä. Se ei edes rauhoittunut kun toin Mantan seuraksi, vaan villitsi senkin. Valitettavasti kamera oli sisällä aivan väärään aikaan. Sitä kattellessa tuli vielä pahempi olo, kun näin kuinka paljon se nautti ulkona olemisesta ja ylipäänsä elämästä. Kuitenkin, myös siinä riehuessa se oli epäpuhdas. Mitä mun pitäis tehdä?

Me kehityttiin vauhdilla puolessa vuodessa, ennen tapaturmaa.

"It's not the first time
And this won't be the last
That my heart is failing"

-SIXX: A.M

Matkaseurana vanha hevonen

Ajattelin, että voisimme Amin kanssa taas alkaa päivittelemään tekemisiämme tänne blogin puolelle, mutta koska tuntuu hieman hassulta lähteä kertomaan nyt melkein puolen vuoden takaisia juttuja kertaan nopeasti kuulumisemme ja sen jälkeen paneutua otsikon aiheeseen hieman enemmän. Tämän päivän valmennuksesta paskan maun jäätyä suuhun haluan hieman avata mahdollisille lukijoille (jos teitä enää on) hieman taustojamme ja yleisesti vanhan hevosen omistamiseen liittyviä juttuja omasta, omistajan näkökulmasta. Varsinkin, kun kyseessä on vielä pikkuvikainen hevonen.

Viimeksi blogin pitäminen jäi postaukseen, jossa mietin tulevaisuuttamme vielä hieman epävarmana siitä ja Amin jalka oli silloin vielä suhteellisen epävakaassa kuntoutumisvaiheessa, joten osalle lukijoista saattoi jäädä kaivelemaan se, mitä oikeastaan on tapahtunut ja miten me ollaan edistytty. Ilokseni voin sanoa, ettei kyseinen jalka ole enää muutamaan kuukauteen vaivannut mitenkään ja olemme päässeet tekemään ihan raviväistöjä ja laukkaamaankin kunnolla. En koskaan ajatellut, että pääsisimme enää pellolla menemään, mutta olemme ottaneet sielläkin kunnon laukkaspurtteja ja mummu on pysynyt ihan puhtaana. Ainoaksi ongelmaksi on muodostunut lähinnä lapojen jäykkyys ja yleisestikin lihasjäykkyys, mikä vaikuttaa paljolti Amin liikkumiseen.

Oma kehitykseni on jatkunut aika samoja raiteita, vaikka toki se hieman hidastuikin tämän onnettomuuden myötä. Edelleen istuntani on epävakaa ja peräänannossa sekä kunnon avuissa on vielä hakemista, mutta eteenpäin olemme menossa koko ajan. Hyppään myös äitini ystävän pikkuvikaisella, 175cm torinhevosella äidin tunneilla pieniä esteitä ja menen muutamia koulutunteja silloin tällöin, joten kehitys on senkin kautta lähtenyt edistymään aivan eri tavalla. Kuitenkin, suurimman kehityksen olen kokenut ihmisenä henkisesti, sekä hevosmiestaidoissa, lääkinnässä ja hoidossa, koska sitä on jouduttu tekemään koko ajan. En poistu tallista rankan treenin jälkeen, ennen kuin olen loimittanut hevoseni lämpimästi, jotta se kuivuu, eikä sen lihakset pääse kylmettymään suoraan treenin jälkeen. En ennen kuin hevosen jalat on linimentoitu ja niiden päälle on laitettu lämpöpatjat sekä pintelit. Hevonen ei poistu treeniin ilman etusten pinteleitä sekä patjoja. Olen nykyään hyvin tarkka hevosen jaloista, enkä halua ottaa mitään riskejä sen kanssa. Sen takia me emme hyppää enää, emmekä myöskään käy maastossa. Maastossa käyminen tosin on pois laskuista lähinnä sen takia, että viime kerralla kun kokeilimme lähteä maastoilemaan, tulimme sata lasissa takaisin ja minä vain roikuin kyydissä 200m verran, ennen kuin sain käännettyä Amin yhdenohjankäännöksellä pienelle aukealle. En tiedä pelästyikö se jotain vai mikä siihen meni, mutta sen jälkeen emme ole halunneet ottaa riskiä.

Nyt tällä hetkellä eletään sitä aikaa, kun hevonen on jumissa ja tavallista epäpuhtaampi. Se kostautuu muiden valmentajien opissa ja vaikka toki tekisi mieli itkeä maailman epäreiluutta en voi syyttää ketään. En myöskään itseäni tai hevosta. Resurssit on mitä on, eikä siitä pääse mihinkään. Niihin on tyydyttävä ja niistä on otettava kaikki irti. Minun onnekseni hevonen on minulle muutakin kuin pelkkä harrasteväline. Se on tärkeä ystävä ja päivän piriste. Syy nousta joka aamu uuteen päivään ja syy mennä, vaikkakin sitten kiroten, paiskomaan paskaa pois karsinoista. Syy hymyillä päivittäin, mutta myös syy itkeä aika ajoin. Monet, jotka hevosia eivät harrasta eivät varmaankaan ymmärrä suhdettani tähän eläimeen, eivätkä varmaan pysty käsittämään tätä lausetta, mutta minulle tämä hevonen opettaa elämää enemmän kuin mikään tai kukaan koskaan.

Joskus kauneimmat silmät, voivat itkeä suurimmat kyyneleet.

Tästä pääsenkin hyvin hyppäämään otsikon aiheeseen, joka taas käsittelee tällaisen vanhan, pikkuvikaisen hevosen omistajuutta. Se vaatii täysin erillaisen suhtautumisen jopa päivittäisiin rutiineihin, koska täytyy ajatella mahdollisimman paljon hevosen parasta. Ami on onneksi hyvin virkeä ikäisekseen, jopa joskus tuntuu, että se luulee olevansa vielä viisi vuotias varsa ennemmin kuin 18-vuotias kahden jalan vian omistava iso puokki. Sydämessään Ami varmaan onkin viisivuotias shetlanninponi isolla egolla. Monet varmaan kauhistelisivat sitä, kuinka paljon Amia loppuviimeksi loimitetaan näin talvipakkasilla, vaikka sillä on pitkä karva. Itse kauhistelin sitä myös, koska sisälläni haluan pyrkiä mahdollisimman hevosystävälliseen ja luonnolliseen hevosenpitoon. Siinä määrin kun se ratsun omistajalta on mahdollista. Kuitenkin viime keväänä liian vähästä loimituksesta johtunut keuhkoinfektio sai miettimään asioita toiselta kannalta. Hevonen on vanha, eikä sen paksukaan turkki aina pidä sitä lämpimänä. Se ei ole enää se, mikä se on joskus ollut, eikä se pärjää ilman toppaloimea ulkona pakkasessa. Olemme myös todenneet sen viime kesästä, ettei latumella olo tee hyvää Amille, jos mennään muutaman viikon ylitse vaan se laihtuu ja väsyy siellä.

Toinen on sitten ratsastus, joka erityisesti kallistuu tämän pikkuvikaisuuden puolelle. Olen joutunut moneen otteeseen miettimään asioita monelta kannalta, jotta olen pystynyt hyväksymään sen, että tämä hevonen on, mikä se on. Siitä ei tule aluetason kilpuria ja välillä on huonompia kausia. Aina se ei ole puhdas ja aina se ei jaksa liikkua, mikä täytyy hyväksyä. Sen täytyy saada levätä ja sen ehdoilla on kuljettava. Joka kerta minun pitäisi lyödä itseäni siitä hyvästä, jos puran kiukkuani väsyneeseen hevoseen. Ylipäänsä jos puran kiukkuani hevoseen, koska se ei ole oikein sille, varsinkin kun se yrittää kaikkensa. Kuitenkin, yritän mahdollisimman pitkäjänteisesti kulkea hevosen ehdoilla ja haluan nyt alleviivata sen etten missään, koskaan, ikinä aiheuttaisi tälle hevoselle pahaa. Jos todellakin näyttäisi siltä, ettei hevonen enää nauttisi työskentelystään ja kipuilisi tai selvästi ontuisi jalkojaan niin ehdottomasti seuraavana suuntana olisi taivaslaitumet.

Ami on sisimmältään 5-vuotias shetlanninponi isolla egolla varustetuna.

Vanhan hevosen omistaminen tuo myös erinnäisiä tunnepuolen velvotteita, kuten sen, että pitää alkaa valmistautumaan siihen, ettei tämä hevonen ole välttämättä kuin neljä, ehkä viisi vuotta sinulla. Toki, voihan tämäkin hevonen elää 31-vuotiaaksi niinkuin eräs tuntemani islanninhevonen, mutta jalat totta kai verottavat asiaa ja koska tästä hevosesta ei ole pullahevosen asemaan, on se silloin kun jalat pettävät alta parempi laittaa taivaslaitumille. Kärsin toki myös ajoittaisesta kateudesta, enhän minä toki sitäkään voi kieltää sillä olisihan se hienoa, jos olisi kunnon kilpuri alla ja pääsisi tekemään sitä tätä ja tota. Mutta senkin ylitse kasvaa ja yksi asia, mikä sitä on kasvattanut Amin ohella, on äidin ympärille muodostunut valmennustiimi, joka koostuu niin monenlaisista ihmisistä, joidenka hevosilla on niin erillaisia tarinoita takanaan, että siihen joukkoon on aina mukava tulla. Kaikki ovat aina niin positiivisia ja iästä riippumatta tullaan hyvin toimeen. Se on valmennustiimi parhaimmillaan - sen saumat ovat hioutuneet yhteen yhdeksi kokonaisuudeksi.

Emme ole ehkä rikkaimpia tai parhaiten varusteltuja, mutta rakastamme hevosiamme, sitä mitä teemme ja ennen kaikkea omistamme positiivisen asenteen. Sitä te ette voi hankkia rahalla.

Minnan estetiimi on tiimi, joka tsemppaa ja jossa tehdään töitä hevosten hyvinvoinnin ja kehityksen eteen, mutta missä ei todellakaan lähdetä harppaamaan liian isoja askelia liian nopeasti. Jokainen menee omalla tasollaan ja aina mennään hieman eteenpäin. Tärkeintä on hyvä fiilis, ei suorittaminen. Hyvän fiiliksen kautta, myös kehitys lähtee aivan eri tavalla vauhtiin ja kannustavassa ilmapiirissä on aivan erillaista työskennellä, kuin sellaisessa, jossa jokainen kyttää jotakin. En tiedä mitä muut tiimiläiset ajattelevat, mutta itselläni ainakin hymy nousee joka kerta korviin kun valmennuksiin tulen mukaan ja on upeaa nähdä, miten erillaiset hevoset kehittyvät ratsasajiensa kanssa koko ajan eteenpäin. Tämä on sitä, mitä hevosharrastuksen tulisi olla. Ei mitään enempää, ei mitään vähempää.

Nyt kun mennään taas kevättä kohden ja kisakaudet alkavat alan todennäköisesti kirjoittamaan blogia aktiivisemmin. Haluan pitää tätä blogia ja toivon myös entisten lukijoiden eksyvän tänne, koska palautetta olisi mukava saada - niin negatiivistä kuin positiivistakin rakentavassa hengessä. Katsotaan mitä elämä eteen heittää, koskaan kun ei voi olla varma huomisesta.

Tulethan takaisin?