Blogi jää tauolle

Viralliselle sellaiselle. Elän nyt sen verran isoja muutoksen aikoja joka suuntaan, ettei voimat riitä kirjoittamiseen. Heräilen sitten joskus jos olen heräilläkseni.

"Vain lahjattomat treenaavat"

Otsikko itseasiassa liittyy enemmänkin tämän hetkiseen kirjoitustilanteeseen, kuin omaan ratsastukseeni, sillä olen jotenkin niin lahjakaasti unohtanut laittaa eilen illalla itselleni herätyksen, jonka takia sitten myöhästyin jakson ensimmäiseltä tunnilta. Ja tulen vielä myöhästymään toisenkin tunnin alusta. Nyt kun tässä tätä aikaa olisi päätin, että on sopiva aika kirjoitella taas jotain blogiin, vaikka mitään ihmeellistä minulla ei olekaan kerrottavanani. Siksi postausvälit nyt ovat näin pitkiä. Mielipidekirjoituksia varmasti tulette kuulemaan vielä jossain kohtaa. Saatampa laittaa äidinkilelen esseenikin tänne jossain vaiheessa kun se läheisesti harrastukseeni liittyy.

Tämä viikko on mennyt oikeastaan aika sumussa. Tai siis edellinen viikko. Mulla oli koeviikko menossa, joten en paljoa Amia ehtinyt liikuttelemaan. Käytiin kävelemässä, eikä sen enempää. Äiti on sitä hoidellut tässä viime viikolla aika paljon josta olen kiitollinen. Mitään suuria muutoksia jalan suhteen ei ole. Asken on edelleen ontuvaa ja nesteet on taas nousseet jalkaan ehkä liiaksikin. Alan olemaan taas aika epätoivoinen sen suhteen, mutta kaiketi tää tästä taas sujuu. Muita vaihtoehtoja kun ei nyt näytä olevan. Ja kyllähän eläinlääkäri sitä sanoi, että jalka voi olla vielä marraskuussakin kipeä. Se, tuleeko tosta hevosesta edes puoliksi puhdasta enää niin ei mitään tietoa. Se riippuu ihan siitä miten jalka saadaan parannettua ja sitten miten lihaksisto saadaan auki. Ami kun on ihan hirveän jumissa lavoistaan.

Nää postaukset alkaa varmasti aika paljon toistamaan itseään, mutta en oikein tiedä mitä muuta kirjoittelisin. Mä käyn päässäni päivittäin tappelua siitä, että sanoisinko äidille, että voitaisiinko miettiä toista vaihtehtoa vai jatkanko sitkeästi kuntouttamista siitä huolimatta, että tää epätietoisuus repii mun aivoija kahtia. Mä tiedän, etten halua tehdä mitään hätkiköityjä päätöksiä, enkä sellaisia aijokaan tehdä, mutta mun pää tuntuu hajoavan kohta tästä tilanteesta. Olen myös niin kärsimätön ihminen, että hidas parantuminen ottaa takaraivoon vaikka tiedän tasan tarkkaan mihin vielä mahdollisuuksia on, kun yksi syväkoukistajajännekin on joskus parannettu niin, että mitään ongelmia ei ole sen jälkeen syntynyt.

Musta tuntuu myös siksi hiukan pahalta, koska olisin halunnut mielelläni käyttää nämä lukiovuodet kisaamiseen ja kehittymiseen omalla hevosella. Olen hiukan itsekäs, koska tiedän, ettei monella ole mahdollisuutta edes siihen mihin minulla on. Ja onhan meillä vielä Manta, mutta en tiedä miksei se tunnu samalta. Itselläni on koko ajan sellainen fiilis, että koska se on äidin hevonen se ei aja samaa asiaa. Äiti piti minulle tunnin tiistaina Mantan kanssa ja se sujui oikein hienosti. Seuraavaksi olisi äidin hyppytunti Mantan kanssa, enkä minä valita. Manta on hieno hevonen, mutta se vain ei ole sama asia.

Olkoon kliseistä tai hullua, mutta rakastan tuota hevosta. Se on ollut minulla muutaman kuukauden päästä vuoden ja se on antanut minulle enemmän kuin yksikään hevonen. Mun sydämeen vaan sattuu se tieto, että me ei ehkä saatu enempää vuosia yhdessä vaikka niin oli suunniteltu.

We all love happy endings.