Kun elämä menee vuoristorataa pitää pitää kädet turvakaiteen sisäpuolella

Yritän hautautua syvälle hupparini uumeniin pakoon kylmältä syksyiseltä ilmalta, joka tuntuu lähenevän omalla mittapuullani enemmänkin absoluuttista nollapistettä. Ja nyt hyvät lukijat, ottakaa huomioon, että olen sisätiloissa kirjoittamassa. Taustalla korviini soi puoliksi rikkinäisistä kuulokkeista David Garretin Rock Shymphones levy Spotifystä, jota hiljattain olen oppinut käyttämään ja se saa kylmät väreet kulkemaan entisestään selkäpiitäni pitkin. Välillä yllätän itseni suunnittelemasta kouluratsastusliikkeitä johonkin upeaan viulusovitukseen vanhoista rock klassikoista.

Sen sijaan siis, että lukisin englanninkokeisiin istuskelen keittiössä tietokoneen ääressä miettimässä niitä näitä. Tutkiskelemassa hevosten myyntisivustoja ja kuuntelemassa musiikkia. Samalla mietiskelen tulevaisuuttani. En koulun osalta, vaan ratsastuksen. Olen kulkenut nyt pitkän aikaa ajatuksissani ympyrää pääsemättä oikein minnekään. Kuitenkin tämä tilanne ja kaikki asiat joita olen miettinyt on kasvattanut minua hirveästi henkisesti ja olenkin oppinut ottamaan asioita sellaisina kun ne ovat. Toki, olen pistänyt itkuraivareita pystyyn nyt useammin kuin pitkään aikaan vaikka ikää löytyykin jo se 16-vuotta. Jotenkin kuitenkin asiat täytyy saada purettua mielestään ja itkeminen poistaa turhat antipatiat mielestä.

Ami voi tällä hetkellä hyvin, vaikka jalka nyt ei vielä olekaan kunnossa. Kuitenkin suurimman osan ajasta jalka ei täyty nesteestä, vaan on alhaalta täysin saman näköinen kuin viereinen jalkakin lukuunottamatta ylempänä, katkeamiskohdassa olevaa nestepattia. Hevonen kävelee suhteellisen normaalisti, tosin ontuu vielä. Olemme käyneet nyt kävelylenkkejä niin maasta kuin selästäkin käsin. Päivästä riippuen hevonen on kulkenut puhtaasti ja sitten epäpuhtaasti. Kuitenkin koko ajan ollaan menossa parempaan suuntaan. Se on hyvä - ehkä jo vuoden vaihteen jälkeen pääsemme tekemään enemmän asioita.

Ami itse ei näytä tiedostavan välillä kipeyttään, sillä tänäkin aamuna rakas konini otti ja lähti oikein kunnolla, eikä tietenkään minulla ollut kameraa silloin kun sitä olisin tarvinnut. Ami on kuitenkin hyvin jumissa kropastaan, joten vaikka ollaan päästy hiukan ravailemaan kentälle meidän meno on todella jäykkää. Molempien osalta. Olen huomannut, että ryhtini on alkanut valahtamaan ja jalkojen paikka taas löytyvän enemmän edestä kuin takaa. Mutta tämä ongelma korjautuu varmasti aika nopeasti kun pääsen taas aktiivisemmin ratsastamaan.

Kiss me always goodnight

Ami on jotenkin aina niin ilonen, että mä en pysty olemaan surullinen sen lähellä. Kuitenkin mä olen - valitettavasti kun ihminen olen, miettinyt paljon sitä, miltä tuntuis jos olis se terve hevonen. Mitä jos mäkin saisin mennä kisoissa ja valmennuksissa kun monet muutkin? Samalla oon tullut miettineeksi, että mitä mä olen tehnyt väärin kun en menesty harrastuksissani, vaikka teen paljon töitä ja sitten toiset pääsee eteenpäin tosta vaan, eivätkä arvosta asiaa mitenkään. Kuitenkin olen aina päätynyt siihen tulokseen, ettei asia ole minun päätettävissäni ja joskus nyt asiat vaan menee näin. Se kyllä sitten kääntyy toisinkin päin jossain kohtaa. Eikä kaikki ole niin hyvin miltä päälisin puolin voi näyttää. Tää on nyt meidän tilanne ja tästä me nyt selvitään. Katsotaan mihin se sitten riittää. Jossei riitä me ollaan ainakin yritetty kaikkemme.

Viime viikonloppuna meillä oli myös äidin kenttäkisat. Oli jännittävää nähdä Niinisalon meininkiä sillon kun siellä on isommat kisat. Manta-poni meni aivan upeasti ja teki kaikkensa. Mä olin aivan sekasin koko sen ajan, koska jännitin niin paljon. Kamerakaan ei toiminut, kun en pystynyt keskittymään sen korjaamiseen. Kouluosuus oli suurimman jännityksen alaisena, mutta Manta ja äiti suoriutu siitä todella upeasti. Esteitä jännitin lähinnä nurmen liukkauden vuoksi ja sen takia, että kaks ratsukkoa ennen äitiä joku ratsastaja lensi suoraan esteiden sekaan ilmeisesti murtaen lonkkansa. Mutta äiti kuitenkin haltsas koko radan upeasti ja aika oli toiseksi nopein, koska äiti teki sellassia käännöksiä mihin kukaan muu ei pystynyt.

Kouluradalla

Esteradalla. Korkeus ei tuota ongelmia.

Valitettava tapaturma.

Maastokokeessa mua ei juurikaan jännittänyt, sillä tiesin, että äiti sekä Manta tietää mitä tekee. Oli hienoo nähdä miten erillaisia hevosia harrasteluokassakin oli ja pongasimpa muutaman tutun bloggaajan hevosineen sieltä. Ihailin erityisesti upeaa tukkajumalaa Pyry Waan suokkia. Äitin ja Mantan rata meni ihan hyvin, vaikka yksi ärsyttävä kieltäytyminen radalla tulikin. Paskan maun suuhun jätti tosin maalilinjatuomari sekä muutama vapaaehtoistyöntekijä, jotka väittivät kiven kovaan, ettei äiti ollut ylittänyt maalilinjaa, vaikka itse olin kameran kanssa suoraan linjassa maalilinjan kanssa ja äiti ylitti sen kyllä vauhdilla. Ties mistä sitten kaivoivat äitille ajan sieltä...

Se tunne, kun kamera ei vaan toimi!