George Morris, Ypäjä 1.5

Lupasin siis pientä juttua teille Morrisin esteklinikasta, joka oli keskiviikkona, mutta tässä on viikko taas vierähtänyt niin, että olen tullut koulusta kotiin niin lopen uupuneena, ettei tämä kirjoittaminen ole oikein sujunut. Tänään saatte siis kaksi postausa, koska tällä hetkellä kun kirjoitan minulla on noin tunti aikaa ennen kuin lähden taas tienpäälle. Olen siis tänään jo aamulla ratsastanut Amin estevalkussa (äiti otti Morrisin opit heti käyttöön, ja todellakin toimi), joten tämä päivä on ollut todella liikunnallinen.

Kuitenkin palatakseni takaisin tämän postauksen aiheeseen täytyy todella todeta, että jos vaan ikinäkään Morris vielä ensi vuonna tulee Ypäjälle niin menkää. Koen itse olevani "true-koulutuuppari", mutta tämä reissu avasi silmiäni enemmän kuin mikään hetkeen on tehnyt. Morris puhui pelkkää asiaa ja käsitteli hevosia johdonmukaisesti. Esimerkkinä tästä oli hevonen, joka pukitteli joka esteen jälkeen ratsastajansa kanssa, koska tytön kantapäät osuivat kylkiin aina hypyn jälkeen hänen jalkojensa heittäytyessä taakse. Morris nousi selkään ja hyppäsi tehtävän moneen kertaan hevosella, eikä tämä pukittanut kertaakaan. Hän myös painotti perusasioita ja totesi, kuinka surullista on, että Suomessa ollaan menty taaksepäin ratsastuksessa, kun lähdetään tekemään liian vaikeita juttuja, liian korkeilla korkeuksilla ja unohdetaan kokonaan perusasiat. Ihmiset vain haluavat mennä horseshowhun, horseshowhun ja horseshowhun, Morrisin sanoin. Hän myös totesi, että kuka vaan voi ostaa hyvät hevoset, hienot tallit, hyvät kuljetusvälineistöt, hienot varusteet ja vaatteet, mutta taito on jotain, mitä kukaan ei voi ostaa. Hyväkään hevonen ei pelasta huonoa ratsastajaa.

Korkeus ei ole osaamisen mitta. Kuka tahansa osaa hypätä suoralla neljä pystyä ilman osaamista hyvällä hevosella jotenkuten, mutta kun onkin vastassa esimerkiksi serpenttiiniuralle laitatut esteet Morrisin tapaan niin monella menee kavaleteillakin sormi suuhun. Suorallakin tyylikkään ja turvallisen suorituksen saaminen on jo taidosta kiinni. 


Äitini keräsi hyvin Morrisin oppeja listaan:


 George Morriksen ajatuksia Suomen klinikalta eilen:

"Älä koskaan menetä malttiasi hevosen kanssa. Vaikka korjaat hevosta, älä tee sitä vihaisena. Se on nopea tapa pilata hevonen."

"Hevosen tulee kunnoittaa ratsastajaa, mutta ei koskaan pelätä. Se on eri asia."

"Tekniikkani perustuu klassiseen ranskalaiseen ratsastukseen (:D). Annetaan hevosen fysiikan hoitaa homma, eikä estetä ja häiritä sitä."

"Älä tee sitä ja tätä, vaan yksinkertaista asioita. Ratsastus ei ole monimutkaista. Te teette siitä monimutkaista."

"Keventäkää enemmän etukenoon! Olette koko ajan jäykkinä hevosen liikettä jäljessä."

"Älkää vetäkö ohjasta taakse. Hevoset inhoavat sitä. Nostakaa käsiä, ja kun hevonen myötää ja rentoutuu, rentouta kädet." (hän demonstroi tätä myös yhdellä oppilaan hevosella joka oli hyvin jännittynyt ja "väärinpäin".)

"Käyttäkää johtavaa ohjaa kaarteissa, johtava ohja melkeinpä myötää, eikä vedä ja "tapa" hevosta."

"Älä ala hermoilemaan! Rentoudu, ja odota. Jos et pysty tekemään ratkaisua (lähestymisen suhteen), odota mieluummin. Älä jahtaa hevosta."

"Hevosta ei potkita ja tökitä missään tilanteessa. Käytä muita keinoja. Hevosen potkiminen on huonoa horsemanshippia."

"Jos hevonen käy kuumana ja pukittaa (esimerkiksi tehtävää aloittaessa), katso koko ajan eteenpäin. Älä katso hevosta. Anna sen olla ja mennä eteenpäin."

"En välitä jos (tässä tilanteessa oppilaan) hevonen harjoitellessa pudottaa, askel ei ihan sovi tai se tekee huonoja päätöksiä, tärkeintä on että hevonen hyppää esteen yli. Samalla se oppii, eikä tee samaa virhettä uudestaan. It's education for the horse."

"Älä koskaan rankaise hevosta omasta virheestäsi."

"Kisoihin mennään vain näyttämään mitä ollaan harjoiteltu ja missä ollaan juuri silloin, mutta todellinen horsemanship on se joka ratkaisee. Tänä päivänä ei juuri näe hyvää horsemanshippiä."


Jokainen varmasti pystyy allekirjoittamaan ainakin suurimman osan näistä opeista. Itse allekirjoitan näistä kaiken ja olen myös kokeillut näitä oppeja itsekin. Amin kanssa kävin laukkaamassa, harjoittelemassa laukanvaihtoja ja harjoitusravia torstaina. Täytyy todeta, että hevonen oli lopulta aivan erilainen kun olin kunnolla, määrätietoisesti työskennellyt sen kanssa kuten Morris opetti. En estänyt hevosta, mutta pyysin sitä menemään haluamaani tempoa, pidin kädet ylhäällä ja jos Ami nosti päänsä korkeuksiin nostin omatkin käteni hieman ylemmäs. Kun Ami laski päänsä, laskin kädet taas normaalille tasolle ja pidin käden vakaana, mutta pehmeänä. Lopulta hevonen meni suoraa, koottua laukkaa ja teki muutaman puhtaan laukanvaihdonkin. Kevyt ravi oli myös täysin erilaista. Meiltä alkoi löytyä kunnollinen tahti!

Morris myös painotti monia asioita, joita olen ihmetellyt useasti kun niitä näen ratsastuksessa aivan ylätasolla asti. Esimerkiksi hän totesi, että nykypäivänä on muotia hypätä niin, että kädet ovat irti kyljistä kyynerpäät osoittaen sivuille ja liian pitkillä ohjilla. Hän myös painotti tässä, että se on muotia, ei hyvää hevosmiestaitoa. Toinen asia, joka vahvasti jäi mieleeni oli se, että Morris totesi, ettei raippa ole rankaisuväline, vaan sillä rohkaistaan hevosta. Se on siis yksi ratsastajien työvälineistä, eikä sillä ole tarkoitus hakata hevosta vaan käskeä eteenpäin. Usein olen kuullut joidenkin tallien kieltävän raipankäytön kokonaan hevosillaan ja monet nuoret varsinkin kammoavat kyseistä välinettä aivan liikaa. Nopea raipannäpäytys on ehdottomasti parempi kun jatkuvasti aktiivinen pohje, joka turruttaa hevosta. Hän korosti myös impulssiratsastuksen tärkeyttä eli sitä, että käskyjen pitää tulla hevoselle nopeina impulsseina ja mikäli hevonen ei ensin reagoi impulssi toistetaan vahvempana. Ei kuitenkaan jäädä puristamaan tai vetämään, koska hevonen turtuu.

Ehdottomasti siis suosittelen tätä valmentajaa teille ja mikäli vain olette enkuntaitoisia ja teille tarjotaan tilaisuutta lähteä katsomaan tätä menkää. Morris ei varmasti kauhean moneen kertaan enää tänne tule, joten jokainen tilanne kannattaa käyttää nyt hyväksi. Kouluratsastajienkaan ei todellakaan kannata välittää siitä, että kyseessä on esteratsastaja, sillä sieltä tulee paljon asiaa pelkällä sileälläkin ratsastamiseen.

Morris, 67, ratsastaa valmennettavansa hevosta.

VIDEOITA TULOSSA!  TÄLLÄ HETKELLÄ EN NIITÄ MUKAAN SAA LINKITETTYÄ!

Ei vettä Raantaa rakkaampaa och glada vappen!

Ai että mun runoratsuni taas laukkaa näissä otsikoissa. Satuin sellaisenkin asian muistamaan, että tänään on vappu... tai vapun aatto tai jotain sinne päin. Puhaltelen aivan innoissani täällä ilmapalloja ja serpenttiiniä tuskaillen samalla sitä, kuinka tää serpenttiini suoristuu ikävästi. Yhy. Otsikon toinen osa taas liittyy (yllätys, yllätys) Porilaisten tämän vuoden syyhyn hymyillä ja nauraa julkisestikin, nimittäin Ässien Suomen mestaruuteen. Eipä tässä paljoa ole ehtinyt hevosrintamalla oikein mitään suurempia tapahtumaan, kun ollaan juhlittu Ässien mestaruutta ja sitten muuten ollaan otettu rauhassa.

Minä ja rakas pikkuveljeni kerrankin sulassa sovussa Porin torilla Ässiä juhlistamassa.

Näin liehuu Ässäliput punamustameressä.

Ja koko perhe nauttimassa olostaan. 

Viime viikko on mennyt aika lailla sumussa erinäisistä syistä, joten mitään kirjoittamisen arvoista ei ole ollut. Eikä sen puoleen ole jaksamistakaan ollut, mutta nauran niille, jotka ajattelivat päässeensä minusta. Ehei, en tehnyt kuolemaa, olen täysissä sielun ja ruumiin voimissani - ainakin suurimmaksi osaksi. Mantan kanssa kävin keskiviikkona maastoilemassa ja ai että, kyllä se turvallinen suomipolle vaan on kiva maastoilukaveri. Torstaina taas Ami pääsi hiukan revittelemään eräälle peltotielle, jossa otimme laukkaspurtteja ja kävelimme aina huonomman pätkän edes takaisin. Sillä on kyllä ihana laukka ja se on alkanut pysyä oikeanakin suoralla. Eli oma tasapaino ja ratsastustaitokin on taas mennyt hiukan eteenpäin. Perjantaina taasseen tehtiin jotain uhkarohkeaa äidin kanssa - lähdettiin nimittäin maastoon niin, että äiti oli mummulla ja minä mammuskalla. Ei tässä vielä mitään, oltiin tehty jo käyntilenkki ennenkin onnistuneesti, mutta tällä kertaa oli tarkoitus mennä pidemmälle ja kaikki askellajit. Mitään ongelmia ei kuitenkaan ilmennyt ja oli kyllä kiva vetää Mantan kanssa pieniä monté harjoituksia. Ponikin oikein innostui lopussa ja teki hyvää omille jaloillekin koko homma. Ami ja äiti tuli perässä vaihtelevasti laukkaa ja ravia.

Ami on taas vaihtanut väriä.

Työkoneiden jaossa taas oltu... jos joku ymmärtää mitä tarkotian. ;)

Lauantaina oli pelkkä kävelypäivä, mutta sunnuntaina sitten tehtiin toinen hieman uhkarohkeampi yritys. Nimittäin lähdin Amin kanssa mukaan äidin estevalmennukseen. Ja voi sitä riemua, mikä syttyi mummossa kun esteitä alettiin kantamaan kentälle. Ensin oli tarkoitus mennä puomeja käynnissä, koska tunnin tarkoituksena oli parantaa kevyttä istuntaa. Meillä kuitenkin oli kaksi vaihdetta. Ylöspäin tai täysillä eteen. Ja koska puomit olivat laukkaväleissä niin Ami oletti, että helpompihan ne on laukata kun venyttää kopia. Ympyrällä taas kun piti mennä ravissa puomin ylitse niin laukassahan me siitä ylitse aina mentiin. Ei sillä, oli ihanaa nähdä mummu niin voimissaan. Kuvia mulla ei ole kun muutama heilahtanut, mutta hei. Ensimmäistä kertaa elämässänne saatte nähdä videota. Tosin, täytyy varoittaa, ettei meidän meno kauhean upealta näytä, mutta kertoo kuitenkin jotain. Allekirjoittanut tarvitsee vain huimasti paljon enemmän kropanhallintaa, koska ongelma ei ole hevosessa vaan ratsastajan kontrollissa omaan kroppaansa. Äiti totesi videota katsellessaan, että alapohje heiluu mikä on totta eli jalkojen asennossa ja istunnassa on edelleen parannettavaa.

Tarkennus on taas vaihteeksi osunut väärään paikkaan. Tosin, äiti kuvasi kännykällä samalla kun valmensi, että annettakoon tua anteeksi.

Lupasin teille myös erikoispostausta ja sellaisen tulen seuraavaksi teille rustaamaankin. Tiedossa olisi myös huomiselta pientä extraa, kun tie vie katsomaan valmennuksia Ypäjälle. Kaikkea mielenkiintoista siis luvassa tällä viikolla.

Ps. Valitan viimeistä kommenttia videolla, meinasin tippua ja onnistuin huutamaan sen videolle. 8)

Keväässä on yksi ainoa huono puoli...

... ja se on kurakausi.

(Toivoisin teidän lukijoiden äänestävän TÄSTÄ minua Hööksin asukokonaisuus kilpailussa.)

ADFGHJKLÖ. Sitä mun suusta pääsee lähinnä tänään kun katselen tota kurakasaa, missä meidän hevoset joutuu seisomaan. Piha on velliä, metsä on velliä, kaikki on velliä! Ja tänään tietenkin tuli vettä kuin esterin perseestä ja mä onnistuin jotenkin kastumaan kauluspaitaani myöten, vaikka mulla oli toppatakki päällä. Se on jo taitoa sanon minä, sanotte te muut mitä sanotte. Tullessani kotiin ensimmäitteeksi sain ihmetellä, että miksi ihmeessä minulle tulee verokortti, kun en edes mitään töitä ole tehnyt. Sain pällistellä sitä vaikka kuinka kauan, vaikka sitten loppuviimeksi se selvisi äidin avulla veropäätökseksi nollatuloksella kumpaankin suuntaan. Ei saa pelästyttää pientä lukiolaista tällassiilla... 

Seuraavaksi kamat vaan vaihtoon, valkoinen kauluspaita veke ja tallivaatteet päälle. Koirat sai oikein pakottaa ulos  tekemään asiansa siihen vesisateeseen, koska tuntuvat olevan sellaisia hienohelmoja. Meidän Primadonna a.k.a Pihapossu a.k.a Wiona varsinkin tuntuu kuolevan tuosta "happosateesta". Ami huuteli tarhasta jo ennen kun ees sain lannan heitettyä lavalle ja niin sydäntä riipaisevasti se huusikin, että piti oikeen pistää vauhtia. Hevonen tärisi tullessaan sisälle, joten pakko oli heittää kevyttä puuvillaloimea päälle ja äiti sitten kävi vielä laittamassa lämpölampun päälle. Ratsastamaan en todellakaan lähtenyt sellaisessa koiranilmassa, hevonenkin taisi olla sitä mieltä, että nyt on parempi jättää menemättä. 

Oli hiukan jännittävää...

...sit mentii hiuka kivasti...

...ja lisää jännitystä.

Eilen sitä kyllä pääsi jonkin verran liikkumaan ja Ami olikin todella kiva! Ensimmäisiä kertoja oikeasti tunsin ratsastavani sitä oikein pelkällä suoralla kumikuolaimella. Valitan taas näitä ah niin loistavia kuvista, kun oltiin äidin kanssa samaan aikaan ratsastamassa, joten kuvat ovat äidin Lumialla ja oli pakko rajata niitä kun ne olivat niin kaukaa ja sitten tapahtui pikselihyökkäys. Pitäis varmaan metsästää itselleen jostain joku kuvaaja, kun millään ei meinaa kunnon kuvia saada. Ja hei. Tästä te näätte meikäläisen istunnan paranemisen. Joo, ryhti on taas ihan hirveä, mutta katsokaa jalkakulmaa! Se ei ole enää tuoli, vaan jo siellä missä pitäisi olla. Kyllä silti tosta huomaa kuinka pahasti mun alaselkä on jumissa ja lonkankoukistajat ei taivu kun asento tossa on vähän väkinäinen jopa kuvassa. Mutta meillä on nyt suunnitelmissa äitin kanssa, että alkaisin käydä bodycompatissa tässä näin, jollon saisin tärkeitä lihaksia ratsastustakin varten. Meen kokeilemaan kaverin kanssa sunnuntaina ilmaiseksi kyseistä lajia, joten voin sen jälkeen raportoida teille miltä se tuntui tällaisen ratsastaja, ei-venyttelijälle. 

Ja hei. Uskomatonta. 40 lukijaa. Paljon teistä ei vielä kommenttia lähde, mutta jos joku uskalikko ano tai lukija haluaa, minulle saa ehdotella jotain erikoispostausta. Jossei mitään tule keksin kyllä itse jotain kivaa teille, joten sitten vain tyydytte siihen mitä minä tarjoan, right? Tänään ei lähde tän enempää juttua, koska väsyttää niin pirusti, ettei ajatukset pysy kasassa.

Muutama sananen kritiikistä

Tässä näin vietettyäni päivän kärsimällä mahankivuista kotona tulin selailleeksi erilaisia blogeja ja keskusteluja ihan niin hevostelustakin kuin sen aiheen ulkopuolelta. Totta kai tässä nyt sitten tulin törmänneeksi sellaiseen asiaan niin omalla kohdalla, kuin muidenkin kuin kritiikin sietäminen. Omalla kohdalla lähinnä siltä kannalta, että puhdasta kritiikkiäni ei siedetä. Nyt tietysti minun tarvitsee tarkentaa, että mikä minun mielestäni on kritiikkiä. Omasta mielestäni kritiikkiä, jota kaikkien täytyy sietää on asiallisesti ilmaistua, epäkohtiin puuttuvaa ja todellisiin havaintoihin perustuvaa, vaikka fakta voi olla sen havainnon vastainen. Havainnolla tarkoitan sellaisia asioita mitä voi päätellä henkilön julkaisemista kuvista, videoista tai puheista. Kritiikki kuitenkin jättää aina mahdollisuuden korjata havainoijan virheet ja selittää, vaikka selitys ei aina kumoaisikaan kritiikkiä. Ja täytyy aina muistaa, että kritiikkikin sisältää aina jonkun ihmisen mielipiteen, joten sen kanssa voi olla eri mieltä. "Ratsastat ihan sika huonosti, miten sulla voi olla ees hevonen?" on eri asia, kuin "sinun kannattaisi parantaa ratsastustasi tässä, tässä ja tässä, voit esimerkiksi tehdä näin, näin tai näin". Kritiikin tarkoituksena on saada ihminen parantamaan esimerkiksi juuri ratsastuksessa, ei haukkua häntä pataluhaksi, vaikka ratsastus olisikin jopa hevoselle huonoksi. Haukkumalla kun ei saada mitään muuta kuin suojautumisreaktio aikaiseksi, jolloin ratsastaja tuskin tekee minkäänlaista parannusta. On myös vaikea korjata virheitään, mikäli kukaan ei kerro, mitä ne virheet ovat ja miten niitä voisi korjata.

Aina vika ei tosiaan ole edes kritiikin saajissa, vaikka huonosti ilmaistu palaute pitääkin osata jättää omaan arvoonsa. Kun pitää blogia tai ilmaisee mielipiteensä pitää tajuta, etteivät kaikki ihmiset pysty tai halua ilmaista itseään oikein. Mutta se ilmiön minkä olen huomannut on se, että kritiikkiä antavia ihmisiä haukutaan. Se on kai jonkinnäköinen suojautumisrefleksi sille, kun oma näkökanta ei olekaan yksiselitteisen oikea, vaan jollain on uskallusta vastustaa sitä. Tiedän myös itsestäni sen, että jos tekee jotain väärin ja joku huomauttaa siitä totuudenmukaisesti siitä ottaa hieman itseensä ja saattaa hieman panikoituakin. On kuitenkin erittäin lapsellista alkaa haukkumaan kritiikin antajaa, varsinkin kun se on automaattinen häviö haukkujalle. On oltava valmis kehittymään ja ottamaan vastaan kritiikkiä. Se on kuitenkin automaattisesti etu kritiikin saajalle, oli se positiivista tai negatiivista, sillä sen avulla tiedetään missä mennään ja mitä mahdollisesti pitää parantaa. Ei pidä olettaa ja olla niin ylpistynyt, että luulee jo osaavansa kaiken, koska silloin maanpinnalle putoaminen sattuu ja paljon sattuukin. On oman edun mukaista myöntää omat virheensä ja ottaa parannusehdotuksia vastaan, kuin pitää kiinni virheistään, sillä silloin ne juurtuvat syvälle. Ratsastuksessa varsinkin kun mennään elävän eläimen ehdoilla pitää olla valmis myöntämään, että tein tässä virheen.

Esimerkkinä voisin ottaa muutaman kerran kun olen blogeihin kommentoinut. Toisella kerralla kommentoin tytön videoon hänen ratsastaessa esteitä kovalla maalla, joka näytti ja kuullosti täysin kalliolta (ympärillä oli vielä kallioseinämiä). Asiallisesti totesin, ettei hänen pitäisi ratsastaa siellä varsinkaan esteitä hänen poninsa jalkojaan ajatellen. En mitenkään haukkunut hänen ratsastustaitoaan tai puuttunut muuten hänen toimiinsa, mutta sellaisella maalla ratsastaminen sattui jo itseäkin. Koska kommentointi oli sallittua ja tyttö itse oli tämän videon esille laittanut sanoin mielipiteeni. Vastauksena oli kymmenen kirosanaa ja henkilökohtaisuuksiin menoa ja esimerkiksi minun kommenttini oli kuulemma mitätön, koska omalla tililläni ei ollut ainuttakaan ratsastusvideota. Tein itse virheen tässä vastatessani tytön nokitteluun, joten en itsekään ole puhdas pulmunen. Olen tullut isääni ja minun on helppo provosoida, vaikka olen siitä jo päässytkin irti aika hyvin. Kuitenkin tämä tyttö paljasti itsensä siinä määrin, että kalikka oli kalahtanut kohdalle. On okei tehdä virheitä, mutta ei niin okei olla myöntämättä niitä.

Toisella kerralla kommentoin eräiden tyttöjen blogiin asiallisesti siitä, miten hevosta ei pitäisi juoksuttaa niin, että liina on maassa ja hevonen juoksee laukkaa ympäriinsä hallitsemattomasti. Kyseessa oli tilanne, jossa jo juoksuttaja itse oli vaarassa. En tehnyt sitä ilkeyttäni, enkä hyökännyt henkilökohtaisesti kenenkään kimppuun vaan asiallisesti muun kommentoinnin lomassa huomautin tästä. Taas sama reaktio kuin edellisessä tapauksessa, mutta tällä kertaa en vastannut enää mitään. Olin oppinut läksyni sen suhteen, ettei tappelulla saa mitään aikaiseksi. Kuitenkin olin katsonut näissä tilanteissa minulla olevan oikeus kertoa mitä olen huomannut ja miten MINUN mielestäni tulisi tehdä. Eihän se välttämättä ole ainoa oikea ratkaisu, vaikka esimerkeissä oma kantani on varmasti edustanut suurimman osan kantaa.

Totta kai suurin vastuu on valmentajilla ja vanhemmilla kertoa, miten ratsastuksessa tulisi toimia, mutta esimerkiksi jos pyydät kommenttia omasta kuvastasi ja siinä on jotain, mikä ei jonkun silmää miellytä et voi vetää melonikasvia nokkaasi. Olet itse pyytänyt kritiikkiä, eikä se voi olla ainoastaan positiivista. Kaikki eivät ole kanssasi samaa mieltä ja se tulee hyväksyä. Olisihan tämä maailma muuten aika lailla tylsä. En myöskään puolustele tässä nyt omia toimiani millään tavalla, sillä minulle saa vastata. Mutta otan tosissani vain asialliset vastaukset, joissa on jotain järkeä ja jonkinlaiset perustelut.

Tämä pätee hyvin.

Omatunto kolkuttaa; mistä te 13 lukijaa olette ilmestyneet?

Tässä taas pitkästä aikaa tuli avattua blogia ihan mielenkiinnosta, lähinnä sen takia, että halusin katsastaa kuinka monta lukijaa minulta on hävinnyt. Koin pienoisen shokkiyllätyksen. Sen sijaan, että minulta olisi häpynyt 2/3 lukijoista ja loput jäljelle jääneet olisivat haamulukijoita, teitä olikin tullut 13 lisää! Tässä alkoi siis oikein omatuntoni kolkuttaa, kun olen taas laiminlyönyt kanavaa, jonka kautta oikeastaan on mukava ilmaista tuntemuksiaan. Niin niitä iloja kuin surujakin. Täytyy kuitenkin puolustautua sen verran, että olen aika kovilla ollut lukion suhteen koko kevään, joten hevostelukin on jäänyt hieman vähemmälle. Nyt kuitenkin olen taas hieman aktivoitunut ja ah, tuo lämmittävä kevätaurinko luo uutta puhtia niveliin.

Olemme taas valmiita uusiin seikkailuihin. Kiraffi ja minä.

Tällä hetkellä minulla jopa olisi jotain kirjoitettavaakin. Onhan oma antiikki ferrarini taas kerran elämänsä kunnossa ja jalka alkaa taas vaihteeksi näyttää virheää valoa. Hierojankin käydessä tämä totesi, ettei Ami ole ollenkaan niin jumissa kuin se joskus on ollut. Suunta on siis taas kerran mennnyt hieman enemmän eteenpäin, vaikka toki takapakkeja tulee aina välillä. Kävimme jopa Anna Kyläkorven kouluvalmennuksessa ja saimme paljon hyviä neuvoja sen suhteen, missä meidän pitäisi parantaa. Mitä pidemmälle tunti eteni ja mitä paremmin sain hevosen liikkumaan, sitä puhtaammin se liikkui. Anna totesikin lopussa, että se oli melkein puhdas kokonaan. Itse olin hirveän tyytyväinen tuntiin, sillä sain paljon apua omaan istuntaani ja jäykkään keskivartalooni. Sen elastisuus kun on luokkaa nolla ja muutenkin käyrä selkäni luo lisää vaikeutta. Voisiko joku tulla piiskan kanssa varmistamaan, että VENYTTELISIN. Se kun olisi hirveän tärkeä asia urheilijalle, mutta patalaiskana ihmisenä se jää miltein aina välistä. Ja sitten jaksaa valitella, kun joka paikka on kipeänä, vaikka ihmekkös tuo nyt on. 

Kuten huomaatte, oma istuntani on parantunut aika huimasti, vaikka ryhti taisikin unohtua kotiin...

Ajoittain, Ami kulki näinkin hienosti.

Ja uskokaa tai älkää, olen myös rantautunut suomenhevosratsastuksen pariin. Äiti oli ilmoittanut Mantan Aipan ratsastettavaksi tässä muutama viikko sitten ja sen toimittua hyvin ihan extempore sovittiin, että seuraavana päivänä minä menen tunnille, mikäli isäni suostuisi kuskiksi. Noh, isä sitten pääsi toteuttamaan sisäistä poni-isäänsä kun hän suostui minut kuskaamaan valmennukseen ja niinhän siinä kävi, että koin totaalisen valaistuksen. Hevonen meni paremmin kuin koskaan se on minulla mennyt, eikä sen harjoitusravissa ollut yhtään vaikea istua ja pukittelu laukassakin jäi vähäiselle. Manta oli kyllä ensin ihan shokissa kun Aippa yritti päästä selkään ensin läpiratsastamaan sitä, kun se oli joutunut edellisenä päivänä kunnolla töihin, eikä päässyt luistamaan. Minulla ei ole kuvia tuosta kyseisestä omasta ratsastuksestani, mutta mikäli saan laitettua videota niin lisään sen tähän myöhemmin. Kuitenkin tässä on muutama kuva Mantasta Aippa selässään. Kyllä meidän suokkikin osaa, jos vain tahtoo.

Ja hei. Tiedättekö mikä muu on hienoa keväässä ja kesässä kuin lämpö sekä valo? No tietysti se, että tiedossa on valoisia päiviä ja hyväkuntoisia kenttiä. Tiedossa on siis myös hyvälaatuisia kuvia näiden maneesiyritelmien ja pikselimössöjen sijaan. Älkää itkekö kuvien takia, sillä minä olen itkenyt teidän puolestanne jo. Nämä ovat laaduttomia siihen nähden, mitä ne voisivat olla.

Tässä kevään mittaan myös kotipihassa ja -piirissä tapahtuu muutoksia. Kaikista en nyt vielä ääneen mainitse mitään, katsotaan nyt miten asiat hoituvat, mutta yhtenä esimerkkinä voi todeta, että etupihaltamme on kaatuneet jo kaikki kymmenen puuta. Tiedossa puuhommia ja ehkä yhden toiveen toteutuminen. :) 

Arkistojen kätköistä. Minä ja sh-r. Vesorin Vihtori.

Eksyksissä

"Ootteko miettinyt vaihtavanne sen?"

"Et raaski luopua siitä, vai?"

"Sitähän sattuu."

Anteeksi, että joudun kierrättämään vanhoja kuvia, uusia tulee mahdollisimman pian.

Mä en tiedä mitä ajatella, mitä sanoa, mitä kertoa. Ensimmäisenä mun varmaan pitäis sanoa, että anteeksi kauheasti taas postausvälistä. Meidän elämässä ei perjaatteessa oo tapahtunut mitään nyt kun rokotusten takia ollaan oltu kevyemmällä liikunnalla. Lähinnä ilman satulaa menty pellolla muutama kierros ravia ja muutamat laukannostot. Ei mitään ihmeellistä. 

Kuitenkin, kaikesta huolimatta, mun oma pääni on aivan sekaisin siitä, mitä ihmettä mun pitäis tehdä. On miltein naurettavaa, miten muutamat täysin viattomat ja loogiset lausahdukset voivat järkyttää mieltä näin paljon. Viime postauksessa mä kerroin mitä on elää vanhan ja raihnaisen hevosen kanssa, eikä se kokonaan pelkkää kauheuttakaan ole. Mutta nyt taas on menossa se vaihe elämästä kun alan miettiä (lähinnä muiden ihmisten annettua ajattelun aihetta), mitä ihmettä mä haluan tältä harrastukselta ja mikä on hyväksi hevoselle. Olin lauantaina koko päivän Luvialla LuRan järjestämissä harjoitusestekisoissa tuomariharjoittelijana. Vihelsin siis kisoissa, sanelin virheet ja jaoin palkinnot. Sitä samaa mitä oon tehnyt kerran ennenkin Tupunan Ratsupihalla harjoituskisoissa. Kuitenkin muutamien keskustelujen jälkeen mun ajatukset kiersi tän asian ympärillä ja siinä kun seurasin ihan muita ratsukoita, jotka oli terveitä ja kykeneväisiä hyppäämään sekä tekemään asioita ilman, että siitä tuli mitään sanomista tuomareilta tai yleisöstä mun olo tuli yhä epätoivoisemmaksi. Kisojen jälkeen autossa mä sitten lopulta romahdin ihan kokonaan, koska mä en enää tiennyt yhtään mitään mistään ja musta tuntu, etten mä tee oikein. En itseäni, enkä hevostani kohtaan. 

Juteltiin äitin kanssa sitten koko automatka asiasta, eikä siinä tietenkään mitään päätöksiä tehty. Ei näin nopeassa ajassa voi edes päätöksiä tehdä, mitä ei kadu myöhemmin. Mutta kuitenkin, ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa, me puhuttiin siitä, että mitä jos hankittaisiin Amille sellanen paikka, jossa se voisi tehdä vaikka muutaman varsan. Tai jos se annettaisiin johonkin eläkekotiin. Tai... jos se lopetettaisiin. Jokanen näistä vaihtoehdoista sattuu mua syvälle, koska mä oon vannonut, ettei tää hevonen lähde muualle kun taivaslaitumille multa enää. Viimeinen vaihtoehto vaan sattuu sitä varten, että aina on vaikea luopua sellaisesta, mikä on muuttanut sun koko elämän parempaan suuntaan. Mä tiedän sen, että oli päätös loppuviimeksi ihan mikä tahansa mä tulen katumaan sitä jollain tasolla. Jos mä pidän Amin, se tarkoittaa sitä, että me ei päästä kilpailemaan juuri ollenkaan. Muiden valmennuksista on miltein turha haaveilla, koska se on epäpuhdas. Esteitä me ei kuitenkaan missään vaiheessa päästä menemään ja saattaa tulla jopa kuukausien mittaisia vaiheita, jollon sillä ei kunnolla voi mennä. Talviaika on pahinta. 

Toisaalta taas, jos mä annan sen pois tai laitan taivaslaitumille, mä menetän sellasseen hevosen, joka joka tapauksessa on erittäin elämäniloinen ja piristää mua päivittäin. Jonka kanssa me ollaan alettu jo pikku hiljaa luottamaan toisiimme ja jonka kanssa mä tunnen itteni kaikesta huolimatta iloiseksi ja onnelliseksi. Mulla on mahdollisuus lainata aina välillä muiden hevosia ja aina on muita mahdollisuuksia. Jos vaihtoehtona olisi muualle antaminen, olisin koko ajan huolissani siitä hoidetaanko sen jalkoja ja onko sen ruokinta ennallaan. Pelkään, että se joutuu pikkulasten revittäväksi tai sitä vain varsotetaan antamatta erityistä huomiota. Se tarvii liikuntaa, se ei voi vain seistä. Jos se lopetettaisiin, olisi vain suru surtavana. Ei epätietoisuutta siitä, miten se viettää viimeiset päivänsä. 

Onnellisia hetkiä ei voi unohtaa.

Itsestäni taas tuntuu siltä, että seison tällä hetkellä paikallani kehityksessä. En tietenkään ota yhtään sanaa takaisin siitä, mitä kirjoitin edellisessä postauksessa, sillä todellakin olen oppinut paljon vuodessa! Ratsastuksen osalla paljon muustakin, eikä niitä oppeja voi oikein korvata yhtään millään. Tämäkin vaihe on osa oppimisprosessia ja kun hevonen ostettiin, me tiedettiin se, että jossain vaiheessa tämäkin vaihe on käytävä läpi. Ajattelin vain, että siihen olisi vielä muutama vuosia aikaa valmistautua. Nyt kuitenkin ollaan tässä tilanteessa, eikä tässä oikeastaan ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa ja kuulostella mahdollisuuksia. Yksi mahdollisuus olisi tehdä Amilla varsa, mutta siihen liittyy hyvin monta ongelmaa. Menisi esimerkiksi monta vuotta siihen, kun tätä varsaa pääsisi edes kouluttamaan ja se ei ratkaisisi ongelmia sinänsä. Mihin Ami sen jälkeen laitettaisiin? Tai missä varsaa ja Amia pidettäisiin siihen asti kunnes se on varsonut? Mä olisin toivonut, että se mahdollisuus olisi ollut mahdollinen, mutta se nyt tällä hetkellä näyttää mahdottomalta. 

Joten tosiaan. Olen aivan sekaisin ja unohdin varmaan nytkin puolet siitä mitä halusin sanoa. Sunnuntai aamuna laiton hevoset hieman tavallista myöhempään ulos, joka takia Ami oli erittäin vireä. Hevoseni on varmasti ainoa, joka pystyy laukkaamaan karsinassaan ja pukittelemaan siinä samalla. Päästäessäni sen tarhaan tuli sieltä komea pukkisarja ja kaviot lentelivät siellä täällä. Se ei edes rauhoittunut kun toin Mantan seuraksi, vaan villitsi senkin. Valitettavasti kamera oli sisällä aivan väärään aikaan. Sitä kattellessa tuli vielä pahempi olo, kun näin kuinka paljon se nautti ulkona olemisesta ja ylipäänsä elämästä. Kuitenkin, myös siinä riehuessa se oli epäpuhdas. Mitä mun pitäis tehdä?

Me kehityttiin vauhdilla puolessa vuodessa, ennen tapaturmaa.

"It's not the first time
And this won't be the last
That my heart is failing"

-SIXX: A.M

Matkaseurana vanha hevonen

Ajattelin, että voisimme Amin kanssa taas alkaa päivittelemään tekemisiämme tänne blogin puolelle, mutta koska tuntuu hieman hassulta lähteä kertomaan nyt melkein puolen vuoden takaisia juttuja kertaan nopeasti kuulumisemme ja sen jälkeen paneutua otsikon aiheeseen hieman enemmän. Tämän päivän valmennuksesta paskan maun jäätyä suuhun haluan hieman avata mahdollisille lukijoille (jos teitä enää on) hieman taustojamme ja yleisesti vanhan hevosen omistamiseen liittyviä juttuja omasta, omistajan näkökulmasta. Varsinkin, kun kyseessä on vielä pikkuvikainen hevonen.

Viimeksi blogin pitäminen jäi postaukseen, jossa mietin tulevaisuuttamme vielä hieman epävarmana siitä ja Amin jalka oli silloin vielä suhteellisen epävakaassa kuntoutumisvaiheessa, joten osalle lukijoista saattoi jäädä kaivelemaan se, mitä oikeastaan on tapahtunut ja miten me ollaan edistytty. Ilokseni voin sanoa, ettei kyseinen jalka ole enää muutamaan kuukauteen vaivannut mitenkään ja olemme päässeet tekemään ihan raviväistöjä ja laukkaamaankin kunnolla. En koskaan ajatellut, että pääsisimme enää pellolla menemään, mutta olemme ottaneet sielläkin kunnon laukkaspurtteja ja mummu on pysynyt ihan puhtaana. Ainoaksi ongelmaksi on muodostunut lähinnä lapojen jäykkyys ja yleisestikin lihasjäykkyys, mikä vaikuttaa paljolti Amin liikkumiseen.

Oma kehitykseni on jatkunut aika samoja raiteita, vaikka toki se hieman hidastuikin tämän onnettomuuden myötä. Edelleen istuntani on epävakaa ja peräänannossa sekä kunnon avuissa on vielä hakemista, mutta eteenpäin olemme menossa koko ajan. Hyppään myös äitini ystävän pikkuvikaisella, 175cm torinhevosella äidin tunneilla pieniä esteitä ja menen muutamia koulutunteja silloin tällöin, joten kehitys on senkin kautta lähtenyt edistymään aivan eri tavalla. Kuitenkin, suurimman kehityksen olen kokenut ihmisenä henkisesti, sekä hevosmiestaidoissa, lääkinnässä ja hoidossa, koska sitä on jouduttu tekemään koko ajan. En poistu tallista rankan treenin jälkeen, ennen kuin olen loimittanut hevoseni lämpimästi, jotta se kuivuu, eikä sen lihakset pääse kylmettymään suoraan treenin jälkeen. En ennen kuin hevosen jalat on linimentoitu ja niiden päälle on laitettu lämpöpatjat sekä pintelit. Hevonen ei poistu treeniin ilman etusten pinteleitä sekä patjoja. Olen nykyään hyvin tarkka hevosen jaloista, enkä halua ottaa mitään riskejä sen kanssa. Sen takia me emme hyppää enää, emmekä myöskään käy maastossa. Maastossa käyminen tosin on pois laskuista lähinnä sen takia, että viime kerralla kun kokeilimme lähteä maastoilemaan, tulimme sata lasissa takaisin ja minä vain roikuin kyydissä 200m verran, ennen kuin sain käännettyä Amin yhdenohjankäännöksellä pienelle aukealle. En tiedä pelästyikö se jotain vai mikä siihen meni, mutta sen jälkeen emme ole halunneet ottaa riskiä.

Nyt tällä hetkellä eletään sitä aikaa, kun hevonen on jumissa ja tavallista epäpuhtaampi. Se kostautuu muiden valmentajien opissa ja vaikka toki tekisi mieli itkeä maailman epäreiluutta en voi syyttää ketään. En myöskään itseäni tai hevosta. Resurssit on mitä on, eikä siitä pääse mihinkään. Niihin on tyydyttävä ja niistä on otettava kaikki irti. Minun onnekseni hevonen on minulle muutakin kuin pelkkä harrasteväline. Se on tärkeä ystävä ja päivän piriste. Syy nousta joka aamu uuteen päivään ja syy mennä, vaikkakin sitten kiroten, paiskomaan paskaa pois karsinoista. Syy hymyillä päivittäin, mutta myös syy itkeä aika ajoin. Monet, jotka hevosia eivät harrasta eivät varmaankaan ymmärrä suhdettani tähän eläimeen, eivätkä varmaan pysty käsittämään tätä lausetta, mutta minulle tämä hevonen opettaa elämää enemmän kuin mikään tai kukaan koskaan.

Joskus kauneimmat silmät, voivat itkeä suurimmat kyyneleet.

Tästä pääsenkin hyvin hyppäämään otsikon aiheeseen, joka taas käsittelee tällaisen vanhan, pikkuvikaisen hevosen omistajuutta. Se vaatii täysin erillaisen suhtautumisen jopa päivittäisiin rutiineihin, koska täytyy ajatella mahdollisimman paljon hevosen parasta. Ami on onneksi hyvin virkeä ikäisekseen, jopa joskus tuntuu, että se luulee olevansa vielä viisi vuotias varsa ennemmin kuin 18-vuotias kahden jalan vian omistava iso puokki. Sydämessään Ami varmaan onkin viisivuotias shetlanninponi isolla egolla. Monet varmaan kauhistelisivat sitä, kuinka paljon Amia loppuviimeksi loimitetaan näin talvipakkasilla, vaikka sillä on pitkä karva. Itse kauhistelin sitä myös, koska sisälläni haluan pyrkiä mahdollisimman hevosystävälliseen ja luonnolliseen hevosenpitoon. Siinä määrin kun se ratsun omistajalta on mahdollista. Kuitenkin viime keväänä liian vähästä loimituksesta johtunut keuhkoinfektio sai miettimään asioita toiselta kannalta. Hevonen on vanha, eikä sen paksukaan turkki aina pidä sitä lämpimänä. Se ei ole enää se, mikä se on joskus ollut, eikä se pärjää ilman toppaloimea ulkona pakkasessa. Olemme myös todenneet sen viime kesästä, ettei latumella olo tee hyvää Amille, jos mennään muutaman viikon ylitse vaan se laihtuu ja väsyy siellä.

Toinen on sitten ratsastus, joka erityisesti kallistuu tämän pikkuvikaisuuden puolelle. Olen joutunut moneen otteeseen miettimään asioita monelta kannalta, jotta olen pystynyt hyväksymään sen, että tämä hevonen on, mikä se on. Siitä ei tule aluetason kilpuria ja välillä on huonompia kausia. Aina se ei ole puhdas ja aina se ei jaksa liikkua, mikä täytyy hyväksyä. Sen täytyy saada levätä ja sen ehdoilla on kuljettava. Joka kerta minun pitäisi lyödä itseäni siitä hyvästä, jos puran kiukkuani väsyneeseen hevoseen. Ylipäänsä jos puran kiukkuani hevoseen, koska se ei ole oikein sille, varsinkin kun se yrittää kaikkensa. Kuitenkin, yritän mahdollisimman pitkäjänteisesti kulkea hevosen ehdoilla ja haluan nyt alleviivata sen etten missään, koskaan, ikinä aiheuttaisi tälle hevoselle pahaa. Jos todellakin näyttäisi siltä, ettei hevonen enää nauttisi työskentelystään ja kipuilisi tai selvästi ontuisi jalkojaan niin ehdottomasti seuraavana suuntana olisi taivaslaitumet.

Ami on sisimmältään 5-vuotias shetlanninponi isolla egolla varustetuna.

Vanhan hevosen omistaminen tuo myös erinnäisiä tunnepuolen velvotteita, kuten sen, että pitää alkaa valmistautumaan siihen, ettei tämä hevonen ole välttämättä kuin neljä, ehkä viisi vuotta sinulla. Toki, voihan tämäkin hevonen elää 31-vuotiaaksi niinkuin eräs tuntemani islanninhevonen, mutta jalat totta kai verottavat asiaa ja koska tästä hevosesta ei ole pullahevosen asemaan, on se silloin kun jalat pettävät alta parempi laittaa taivaslaitumille. Kärsin toki myös ajoittaisesta kateudesta, enhän minä toki sitäkään voi kieltää sillä olisihan se hienoa, jos olisi kunnon kilpuri alla ja pääsisi tekemään sitä tätä ja tota. Mutta senkin ylitse kasvaa ja yksi asia, mikä sitä on kasvattanut Amin ohella, on äidin ympärille muodostunut valmennustiimi, joka koostuu niin monenlaisista ihmisistä, joidenka hevosilla on niin erillaisia tarinoita takanaan, että siihen joukkoon on aina mukava tulla. Kaikki ovat aina niin positiivisia ja iästä riippumatta tullaan hyvin toimeen. Se on valmennustiimi parhaimmillaan - sen saumat ovat hioutuneet yhteen yhdeksi kokonaisuudeksi.

Emme ole ehkä rikkaimpia tai parhaiten varusteltuja, mutta rakastamme hevosiamme, sitä mitä teemme ja ennen kaikkea omistamme positiivisen asenteen. Sitä te ette voi hankkia rahalla.

Minnan estetiimi on tiimi, joka tsemppaa ja jossa tehdään töitä hevosten hyvinvoinnin ja kehityksen eteen, mutta missä ei todellakaan lähdetä harppaamaan liian isoja askelia liian nopeasti. Jokainen menee omalla tasollaan ja aina mennään hieman eteenpäin. Tärkeintä on hyvä fiilis, ei suorittaminen. Hyvän fiiliksen kautta, myös kehitys lähtee aivan eri tavalla vauhtiin ja kannustavassa ilmapiirissä on aivan erillaista työskennellä, kuin sellaisessa, jossa jokainen kyttää jotakin. En tiedä mitä muut tiimiläiset ajattelevat, mutta itselläni ainakin hymy nousee joka kerta korviin kun valmennuksiin tulen mukaan ja on upeaa nähdä, miten erillaiset hevoset kehittyvät ratsasajiensa kanssa koko ajan eteenpäin. Tämä on sitä, mitä hevosharrastuksen tulisi olla. Ei mitään enempää, ei mitään vähempää.

Nyt kun mennään taas kevättä kohden ja kisakaudet alkavat alan todennäköisesti kirjoittamaan blogia aktiivisemmin. Haluan pitää tätä blogia ja toivon myös entisten lukijoiden eksyvän tänne, koska palautetta olisi mukava saada - niin negatiivistä kuin positiivistakin rakentavassa hengessä. Katsotaan mitä elämä eteen heittää, koskaan kun ei voi olla varma huomisesta.

Tulethan takaisin?