Omatunto kolkuttaa; mistä te 13 lukijaa olette ilmestyneet?

Tässä taas pitkästä aikaa tuli avattua blogia ihan mielenkiinnosta, lähinnä sen takia, että halusin katsastaa kuinka monta lukijaa minulta on hävinnyt. Koin pienoisen shokkiyllätyksen. Sen sijaan, että minulta olisi häpynyt 2/3 lukijoista ja loput jäljelle jääneet olisivat haamulukijoita, teitä olikin tullut 13 lisää! Tässä alkoi siis oikein omatuntoni kolkuttaa, kun olen taas laiminlyönyt kanavaa, jonka kautta oikeastaan on mukava ilmaista tuntemuksiaan. Niin niitä iloja kuin surujakin. Täytyy kuitenkin puolustautua sen verran, että olen aika kovilla ollut lukion suhteen koko kevään, joten hevostelukin on jäänyt hieman vähemmälle. Nyt kuitenkin olen taas hieman aktivoitunut ja ah, tuo lämmittävä kevätaurinko luo uutta puhtia niveliin.

Olemme taas valmiita uusiin seikkailuihin. Kiraffi ja minä.

Tällä hetkellä minulla jopa olisi jotain kirjoitettavaakin. Onhan oma antiikki ferrarini taas kerran elämänsä kunnossa ja jalka alkaa taas vaihteeksi näyttää virheää valoa. Hierojankin käydessä tämä totesi, ettei Ami ole ollenkaan niin jumissa kuin se joskus on ollut. Suunta on siis taas kerran mennnyt hieman enemmän eteenpäin, vaikka toki takapakkeja tulee aina välillä. Kävimme jopa Anna Kyläkorven kouluvalmennuksessa ja saimme paljon hyviä neuvoja sen suhteen, missä meidän pitäisi parantaa. Mitä pidemmälle tunti eteni ja mitä paremmin sain hevosen liikkumaan, sitä puhtaammin se liikkui. Anna totesikin lopussa, että se oli melkein puhdas kokonaan. Itse olin hirveän tyytyväinen tuntiin, sillä sain paljon apua omaan istuntaani ja jäykkään keskivartalooni. Sen elastisuus kun on luokkaa nolla ja muutenkin käyrä selkäni luo lisää vaikeutta. Voisiko joku tulla piiskan kanssa varmistamaan, että VENYTTELISIN. Se kun olisi hirveän tärkeä asia urheilijalle, mutta patalaiskana ihmisenä se jää miltein aina välistä. Ja sitten jaksaa valitella, kun joka paikka on kipeänä, vaikka ihmekkös tuo nyt on. 

Kuten huomaatte, oma istuntani on parantunut aika huimasti, vaikka ryhti taisikin unohtua kotiin...

Ajoittain, Ami kulki näinkin hienosti.

Ja uskokaa tai älkää, olen myös rantautunut suomenhevosratsastuksen pariin. Äiti oli ilmoittanut Mantan Aipan ratsastettavaksi tässä muutama viikko sitten ja sen toimittua hyvin ihan extempore sovittiin, että seuraavana päivänä minä menen tunnille, mikäli isäni suostuisi kuskiksi. Noh, isä sitten pääsi toteuttamaan sisäistä poni-isäänsä kun hän suostui minut kuskaamaan valmennukseen ja niinhän siinä kävi, että koin totaalisen valaistuksen. Hevonen meni paremmin kuin koskaan se on minulla mennyt, eikä sen harjoitusravissa ollut yhtään vaikea istua ja pukittelu laukassakin jäi vähäiselle. Manta oli kyllä ensin ihan shokissa kun Aippa yritti päästä selkään ensin läpiratsastamaan sitä, kun se oli joutunut edellisenä päivänä kunnolla töihin, eikä päässyt luistamaan. Minulla ei ole kuvia tuosta kyseisestä omasta ratsastuksestani, mutta mikäli saan laitettua videota niin lisään sen tähän myöhemmin. Kuitenkin tässä on muutama kuva Mantasta Aippa selässään. Kyllä meidän suokkikin osaa, jos vain tahtoo.

Ja hei. Tiedättekö mikä muu on hienoa keväässä ja kesässä kuin lämpö sekä valo? No tietysti se, että tiedossa on valoisia päiviä ja hyväkuntoisia kenttiä. Tiedossa on siis myös hyvälaatuisia kuvia näiden maneesiyritelmien ja pikselimössöjen sijaan. Älkää itkekö kuvien takia, sillä minä olen itkenyt teidän puolestanne jo. Nämä ovat laaduttomia siihen nähden, mitä ne voisivat olla.

Tässä kevään mittaan myös kotipihassa ja -piirissä tapahtuu muutoksia. Kaikista en nyt vielä ääneen mainitse mitään, katsotaan nyt miten asiat hoituvat, mutta yhtenä esimerkkinä voi todeta, että etupihaltamme on kaatuneet jo kaikki kymmenen puuta. Tiedossa puuhommia ja ehkä yhden toiveen toteutuminen. :) 

Arkistojen kätköistä. Minä ja sh-r. Vesorin Vihtori.