Viimeksi blogin pitäminen jäi postaukseen, jossa mietin tulevaisuuttamme vielä hieman epävarmana siitä ja Amin jalka oli silloin vielä suhteellisen epävakaassa kuntoutumisvaiheessa, joten osalle lukijoista saattoi jäädä kaivelemaan se, mitä oikeastaan on tapahtunut ja miten me ollaan edistytty. Ilokseni voin sanoa, ettei kyseinen jalka ole enää muutamaan kuukauteen vaivannut mitenkään ja olemme päässeet tekemään ihan raviväistöjä ja laukkaamaankin kunnolla. En koskaan ajatellut, että pääsisimme enää pellolla menemään, mutta olemme ottaneet sielläkin kunnon laukkaspurtteja ja mummu on pysynyt ihan puhtaana. Ainoaksi ongelmaksi on muodostunut lähinnä lapojen jäykkyys ja yleisestikin lihasjäykkyys, mikä vaikuttaa paljolti Amin liikkumiseen.
Oma kehitykseni on jatkunut aika samoja raiteita, vaikka toki se hieman hidastuikin tämän onnettomuuden myötä. Edelleen istuntani on epävakaa ja peräänannossa sekä kunnon avuissa on vielä hakemista, mutta eteenpäin olemme menossa koko ajan. Hyppään myös äitini ystävän pikkuvikaisella, 175cm torinhevosella äidin tunneilla pieniä esteitä ja menen muutamia koulutunteja silloin tällöin, joten kehitys on senkin kautta lähtenyt edistymään aivan eri tavalla. Kuitenkin, suurimman kehityksen olen kokenut ihmisenä henkisesti, sekä hevosmiestaidoissa, lääkinnässä ja hoidossa, koska sitä on jouduttu tekemään koko ajan. En poistu tallista rankan treenin jälkeen, ennen kuin olen loimittanut hevoseni lämpimästi, jotta se kuivuu, eikä sen lihakset pääse kylmettymään suoraan treenin jälkeen. En ennen kuin hevosen jalat on linimentoitu ja niiden päälle on laitettu lämpöpatjat sekä pintelit. Hevonen ei poistu treeniin ilman etusten pinteleitä sekä patjoja. Olen nykyään hyvin tarkka hevosen jaloista, enkä halua ottaa mitään riskejä sen kanssa. Sen takia me emme hyppää enää, emmekä myöskään käy maastossa. Maastossa käyminen tosin on pois laskuista lähinnä sen takia, että viime kerralla kun kokeilimme lähteä maastoilemaan, tulimme sata lasissa takaisin ja minä vain roikuin kyydissä 200m verran, ennen kuin sain käännettyä Amin yhdenohjankäännöksellä pienelle aukealle. En tiedä pelästyikö se jotain vai mikä siihen meni, mutta sen jälkeen emme ole halunneet ottaa riskiä.
Nyt tällä hetkellä eletään sitä aikaa, kun hevonen on jumissa ja tavallista epäpuhtaampi. Se kostautuu muiden valmentajien opissa ja vaikka toki tekisi mieli itkeä maailman epäreiluutta en voi syyttää ketään. En myöskään itseäni tai hevosta. Resurssit on mitä on, eikä siitä pääse mihinkään. Niihin on tyydyttävä ja niistä on otettava kaikki irti. Minun onnekseni hevonen on minulle muutakin kuin pelkkä harrasteväline. Se on tärkeä ystävä ja päivän piriste. Syy nousta joka aamu uuteen päivään ja syy mennä, vaikkakin sitten kiroten, paiskomaan paskaa pois karsinoista. Syy hymyillä päivittäin, mutta myös syy itkeä aika ajoin. Monet, jotka hevosia eivät harrasta eivät varmaankaan ymmärrä suhdettani tähän eläimeen, eivätkä varmaan pysty käsittämään tätä lausetta, mutta minulle tämä hevonen opettaa elämää enemmän kuin mikään tai kukaan koskaan.
Joskus kauneimmat silmät, voivat itkeä suurimmat kyyneleet. |
Toinen on sitten ratsastus, joka erityisesti kallistuu tämän pikkuvikaisuuden puolelle. Olen joutunut moneen otteeseen miettimään asioita monelta kannalta, jotta olen pystynyt hyväksymään sen, että tämä hevonen on, mikä se on. Siitä ei tule aluetason kilpuria ja välillä on huonompia kausia. Aina se ei ole puhdas ja aina se ei jaksa liikkua, mikä täytyy hyväksyä. Sen täytyy saada levätä ja sen ehdoilla on kuljettava. Joka kerta minun pitäisi lyödä itseäni siitä hyvästä, jos puran kiukkuani väsyneeseen hevoseen. Ylipäänsä jos puran kiukkuani hevoseen, koska se ei ole oikein sille, varsinkin kun se yrittää kaikkensa. Kuitenkin, yritän mahdollisimman pitkäjänteisesti kulkea hevosen ehdoilla ja haluan nyt alleviivata sen etten missään, koskaan, ikinä aiheuttaisi tälle hevoselle pahaa. Jos todellakin näyttäisi siltä, ettei hevonen enää nauttisi työskentelystään ja kipuilisi tai selvästi ontuisi jalkojaan niin ehdottomasti seuraavana suuntana olisi taivaslaitumet.
Ami on sisimmältään 5-vuotias shetlanninponi isolla egolla varustetuna. |
Emme ole ehkä rikkaimpia tai parhaiten varusteltuja, mutta rakastamme hevosiamme, sitä mitä teemme ja ennen kaikkea omistamme positiivisen asenteen. Sitä te ette voi hankkia rahalla. |
Nyt kun mennään taas kevättä kohden ja kisakaudet alkavat alan todennäköisesti kirjoittamaan blogia aktiivisemmin. Haluan pitää tätä blogia ja toivon myös entisten lukijoiden eksyvän tänne, koska palautetta olisi mukava saada - niin negatiivistä kuin positiivistakin rakentavassa hengessä. Katsotaan mitä elämä eteen heittää, koskaan kun ei voi olla varma huomisesta.
Tulethan takaisin? |
Ihana kun blogi vihdoinkin herasi! Kiva postaus ja Amillekkin terkkuja !;)
VastaaPoista