Eksyksissä

"Ootteko miettinyt vaihtavanne sen?"

"Et raaski luopua siitä, vai?"

"Sitähän sattuu."

Anteeksi, että joudun kierrättämään vanhoja kuvia, uusia tulee mahdollisimman pian.

Mä en tiedä mitä ajatella, mitä sanoa, mitä kertoa. Ensimmäisenä mun varmaan pitäis sanoa, että anteeksi kauheasti taas postausvälistä. Meidän elämässä ei perjaatteessa oo tapahtunut mitään nyt kun rokotusten takia ollaan oltu kevyemmällä liikunnalla. Lähinnä ilman satulaa menty pellolla muutama kierros ravia ja muutamat laukannostot. Ei mitään ihmeellistä. 

Kuitenkin, kaikesta huolimatta, mun oma pääni on aivan sekaisin siitä, mitä ihmettä mun pitäis tehdä. On miltein naurettavaa, miten muutamat täysin viattomat ja loogiset lausahdukset voivat järkyttää mieltä näin paljon. Viime postauksessa mä kerroin mitä on elää vanhan ja raihnaisen hevosen kanssa, eikä se kokonaan pelkkää kauheuttakaan ole. Mutta nyt taas on menossa se vaihe elämästä kun alan miettiä (lähinnä muiden ihmisten annettua ajattelun aihetta), mitä ihmettä mä haluan tältä harrastukselta ja mikä on hyväksi hevoselle. Olin lauantaina koko päivän Luvialla LuRan järjestämissä harjoitusestekisoissa tuomariharjoittelijana. Vihelsin siis kisoissa, sanelin virheet ja jaoin palkinnot. Sitä samaa mitä oon tehnyt kerran ennenkin Tupunan Ratsupihalla harjoituskisoissa. Kuitenkin muutamien keskustelujen jälkeen mun ajatukset kiersi tän asian ympärillä ja siinä kun seurasin ihan muita ratsukoita, jotka oli terveitä ja kykeneväisiä hyppäämään sekä tekemään asioita ilman, että siitä tuli mitään sanomista tuomareilta tai yleisöstä mun olo tuli yhä epätoivoisemmaksi. Kisojen jälkeen autossa mä sitten lopulta romahdin ihan kokonaan, koska mä en enää tiennyt yhtään mitään mistään ja musta tuntu, etten mä tee oikein. En itseäni, enkä hevostani kohtaan. 

Juteltiin äitin kanssa sitten koko automatka asiasta, eikä siinä tietenkään mitään päätöksiä tehty. Ei näin nopeassa ajassa voi edes päätöksiä tehdä, mitä ei kadu myöhemmin. Mutta kuitenkin, ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa, me puhuttiin siitä, että mitä jos hankittaisiin Amille sellanen paikka, jossa se voisi tehdä vaikka muutaman varsan. Tai jos se annettaisiin johonkin eläkekotiin. Tai... jos se lopetettaisiin. Jokanen näistä vaihtoehdoista sattuu mua syvälle, koska mä oon vannonut, ettei tää hevonen lähde muualle kun taivaslaitumille multa enää. Viimeinen vaihtoehto vaan sattuu sitä varten, että aina on vaikea luopua sellaisesta, mikä on muuttanut sun koko elämän parempaan suuntaan. Mä tiedän sen, että oli päätös loppuviimeksi ihan mikä tahansa mä tulen katumaan sitä jollain tasolla. Jos mä pidän Amin, se tarkoittaa sitä, että me ei päästä kilpailemaan juuri ollenkaan. Muiden valmennuksista on miltein turha haaveilla, koska se on epäpuhdas. Esteitä me ei kuitenkaan missään vaiheessa päästä menemään ja saattaa tulla jopa kuukausien mittaisia vaiheita, jollon sillä ei kunnolla voi mennä. Talviaika on pahinta. 

Toisaalta taas, jos mä annan sen pois tai laitan taivaslaitumille, mä menetän sellasseen hevosen, joka joka tapauksessa on erittäin elämäniloinen ja piristää mua päivittäin. Jonka kanssa me ollaan alettu jo pikku hiljaa luottamaan toisiimme ja jonka kanssa mä tunnen itteni kaikesta huolimatta iloiseksi ja onnelliseksi. Mulla on mahdollisuus lainata aina välillä muiden hevosia ja aina on muita mahdollisuuksia. Jos vaihtoehtona olisi muualle antaminen, olisin koko ajan huolissani siitä hoidetaanko sen jalkoja ja onko sen ruokinta ennallaan. Pelkään, että se joutuu pikkulasten revittäväksi tai sitä vain varsotetaan antamatta erityistä huomiota. Se tarvii liikuntaa, se ei voi vain seistä. Jos se lopetettaisiin, olisi vain suru surtavana. Ei epätietoisuutta siitä, miten se viettää viimeiset päivänsä. 

Onnellisia hetkiä ei voi unohtaa.

Itsestäni taas tuntuu siltä, että seison tällä hetkellä paikallani kehityksessä. En tietenkään ota yhtään sanaa takaisin siitä, mitä kirjoitin edellisessä postauksessa, sillä todellakin olen oppinut paljon vuodessa! Ratsastuksen osalla paljon muustakin, eikä niitä oppeja voi oikein korvata yhtään millään. Tämäkin vaihe on osa oppimisprosessia ja kun hevonen ostettiin, me tiedettiin se, että jossain vaiheessa tämäkin vaihe on käytävä läpi. Ajattelin vain, että siihen olisi vielä muutama vuosia aikaa valmistautua. Nyt kuitenkin ollaan tässä tilanteessa, eikä tässä oikeastaan ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa ja kuulostella mahdollisuuksia. Yksi mahdollisuus olisi tehdä Amilla varsa, mutta siihen liittyy hyvin monta ongelmaa. Menisi esimerkiksi monta vuotta siihen, kun tätä varsaa pääsisi edes kouluttamaan ja se ei ratkaisisi ongelmia sinänsä. Mihin Ami sen jälkeen laitettaisiin? Tai missä varsaa ja Amia pidettäisiin siihen asti kunnes se on varsonut? Mä olisin toivonut, että se mahdollisuus olisi ollut mahdollinen, mutta se nyt tällä hetkellä näyttää mahdottomalta. 

Joten tosiaan. Olen aivan sekaisin ja unohdin varmaan nytkin puolet siitä mitä halusin sanoa. Sunnuntai aamuna laiton hevoset hieman tavallista myöhempään ulos, joka takia Ami oli erittäin vireä. Hevoseni on varmasti ainoa, joka pystyy laukkaamaan karsinassaan ja pukittelemaan siinä samalla. Päästäessäni sen tarhaan tuli sieltä komea pukkisarja ja kaviot lentelivät siellä täällä. Se ei edes rauhoittunut kun toin Mantan seuraksi, vaan villitsi senkin. Valitettavasti kamera oli sisällä aivan väärään aikaan. Sitä kattellessa tuli vielä pahempi olo, kun näin kuinka paljon se nautti ulkona olemisesta ja ylipäänsä elämästä. Kuitenkin, myös siinä riehuessa se oli epäpuhdas. Mitä mun pitäis tehdä?

Me kehityttiin vauhdilla puolessa vuodessa, ennen tapaturmaa.

"It's not the first time
And this won't be the last
That my heart is failing"

-SIXX: A.M