Kun koko maailma voi romahtaa niskaan sekunneissa

Olen itkenyt suurimman osan tästä aamusta siitä ajasta minkä olen ollut hereillä. Itkin tai pidättelin sitä melkein koko eilisen päivän. Luulisi, että mun kyynelkanavani olisivat jo tukkeutuneet ja pää täynnä räkää. Osittain onkin. Ajatus ei tunnu kulkevan mihinkään ja mikään ei tunnu oikein kiinnostavan. Voisin mennä takaisin nukkumaan, mutta asiat on hoidettava loppuun ensin. Asiat jotka on luvannut tehdä.

Kerroin muutama päivä sitten siitä, kuinka Ami oli toiminut erittäin loistavasti kankikurssilla. Kuinka sen vasen takanen ei haitannut sitä yhtään ja kuinka se oli niin tyytyväinen saadessaan tehdä töitä. Olin varma, että tästä meidän ura lähtee uurkenemaan. Että nyt voidaan jatkaa hyvin mielin treeniä kotona ja käydä satunnnaisissa valmennuksissa ilman huolen häivää, kunhan huolehditaan lihaksistosta ja monipuolisesta liikunnasta. Toisin kävi. Se monipuolinen liikunta päivittäin koituikin sitten kohtaloksi.

Amin jalka on kuin lippu. Paksu, turvonnut ja lämmin. Hevonen taasseen on todella vaisu. Mitä nyt voit olettaa jos itselläsi olisi mahdollisesti jänteissä vikaa? Joka kerta kun menen kylmäämään kyseisen jalan alan itkeä vain sen takia kuinka surkealta se näyttää. Kuinka se ei laske kylmäysten jälkeen yhtään. Eläinlääkäriä saamme odottaa ensi viikkoon, koska akuutissa tilassa nyt ei muutenkaan voi tehdä vielä mitään ja eläinlääkäreilläkin on lomaa. Odottelu tekee minut vain hulluksi. Ihan sekopääksi. Kaiken lisäksi koulukin alkaa viikon päästä, joten täytyisi keskittyä etsimään kirjoja lukiota vasten.

Voitte varmasti kuvitella kuinka epätoivoinen olen. Minulla on tapana vielä sortua olemaan draama queen tällaisissa tilanteissa ja ajattelen aina pahinta. Minusta tuntuu jo nyt, että koko hevonen oltaisiin viety minulta. Koko hevonen on ollut tukipilari minulle, sillä sain sen juuri kun olin pääsemässä kunnolla yli kaikista vaikeista ajoistani. Se toi sisältöä elämään ja auttoi luopumaan siitä, mikä ei ollut niin hyväksi mielelleni. Ja jos joku nyt ajatteleen tätä, niin en ole käyttänyt huumeita.

Sain eilen jo kerran koottua itseni niin, että osasin ajatella jo rationaalisesti. Ei elämäni tähän lopu. Meillä on toinenkin hevonen ja äitikin on luvannut tunteja Kyläkorvesta. Kyllä minä pääsen ratsastamaan, mutta kyse ei olekaan siitä. Ei, ei, ei. Kyse ei ole pelkästään ratsastuksesta vaan siitä, että todella pelkään menettäväni yhden eläimen, josta on muodostunut enemmänkin ystävä. Hullua se on, mutta olen kiintynyt tähän hevoseen aivan liikaa, joten vaikka tiesin riskin olevan olemassa en osannut kunnolla varautua siihen. Jäin tyhjän päälle, vaikka mahdollisuus olisikin ollut varautua.

Enkä koskaan ole ollut katkera tai kateellinen kenellekkään ketä on omistanut minua enemmän. En edes niille, jotka ovat kiittämättömiä ja leuhkia. Olen aina ajatellut, että kyllä karma sitten tasaa tilit, mutta nyt on uskokin jotenkin mennyt. Amia on hoidettu ties mistä siitä asti kun se on tullut meille ja samalla katson vierestä kun minullekin päätään aukovat pistävät menemään hienoilla hevosilla liian korkeita luokkia. Yleensä kyse onkin juuri esteratsastuksesta.

MUTTA. Nyt ei vain saa jäädä tuleen makaamaan. Emme tiedä vielä edes onko kyseessä jännevaurio, venähdys vai kenties imppari (jonka mahdollisuuden tajusin vasta nyt kun osasin yhdistää haavan ja turvotuksen. Ht.netille kerrankin kiitos). Ei olla vielä tilaamassa teurasautoa ja tuota hevosta ei sinne varmaan voisi edes pistää kaikkien lääkemäärien jälkeen. Nyt täytyy vain puskea eteenpäin, parantaa Ami niin hyvin kuin voi ja itse kehittyä sillä mitä on. Sillä tavalla tässä elämässä päästään eteenpäin. Kun itkut on itketty elämä tuntuu puolet valoisammalta jälleen.

Kun tarpeeksi rakastaa jotain on valmis kiipeämään vuoria sen takia.

I will always love you. No matter even if sky is falling down or sun is burning everything around us. It's a promise.