Epätoivoisuutta ilmassa

Jokaisella tulee joskus näitäkin päiviä, kun on nukkunut liian vähän, koulu stressaa ja mikään ei onnistu. Kaikki tuntuu epätoivoiselta ja hyvin mahdottomalta. Sitä päätyy sättimään itseään typeristä asioista ja ärsyyntymään muille ihmislle ja mikä pahinta, hevosille. Joskus sitä vaan toivois, että olis tehnyt edes jotain toisin.

Mä en oo nyt kirjotellu viikolla oikein mitään, koska mä oon vaan käyny hömpöttämässä kentällä Amin kanssa. Eteenalas juttuja ja silleen. Ainoo asia mistä tässä postauksessa varmaan kunnolla voin kertoa on viikonlopun estekisat, mutta niistä myöhemmin sitten. Nyt mun on pakko vähän purkaa tuntojani "paperille", sillä se helpottaa yllättävän paljon. Sekä selkeyttää ajatuksia ja auttaa luomaan taas rationaalisen kuvan tavotteista.

Mua ärsyttää tällä hetkellä se suunnattomasti, että en oo paneutunu ratsastukseen sillä intohimolla alusta alkaen mitä nyt. Nyt kun olis valmis kehittymään oikein kunnolla eteenpäin ne perusjuttujen puuttumiset (hyvä istunta ja koulupuolen kuviot) hidastaa hirveästi kehittymistä. En sano, etteikö me Amain kanssa oltais hirveästi kehitytty siitä kun se puoli vuotta sitten meille tuli (siitäkin on jo niin kauan aikaa), mutta silti tuntuu, että juuri nyt ollaan menty takapakkia. Pelkään hirveästi, että turrutan Amin omilla, liian raaoilla pohje- ja ohjasavuilla, koska en pysty istunnallani vaikuttamaan hevoseen niin kuin kuuluisi. En osaa istua kunnolla lähellä hevosta, mutta ei silti liian raskaasti, enkä saa jalkojani hevosen ympäri niin kuin pitäisi. Jalkani eivät tahdo pysyä siellä missä niiden kuuluisi pysyä, eikä mikään ihmekään kun jalustimet eivät vain vieläkään ole tarpeeksi pitkät, eikä istunta ole kohdillaan. Harjoitusravista on turha edes vielä puhua.

Tuntuu toivottomalta ja epäreilulta hevosta kohtaan, että sekoitan sen päätä epäselvillä avuilla ja turhautuessani se menee aivan lukkoon mitä siltä vaadin. Sen jälkeen eivät nouse laukat eivätkä mitkään. Ja taas, tattadaa, se johtuu istunnastani. Olen turhautunut osaamattomuuteeni jo siitäkin syystä, että pelkään pilaavani hevoseni. Olen silti onnellinen, että sillä käy osaava vuokraaja ja äiti ratsastamassa aina välillä.

Ja todellakin tiedän, ettei menneisiin kuulu jäädä kiinni. Ja tiedän, että aikaisemmat virheet pitää korvata kovalla työllä, tavoitteellisuudella sekä halulla kehittyä, eikä se katoa minulta mihinkään. Tiedän, että luonnonlahjakkuudetkin joutuvat harjoittelemaan ja tiedän, että puoli vuotta tavoitteellista ratsastusta on hyvin vähän. Mutta kuten jo tuossa sanoinkin on vain niitä päiviä kun kaikki turhauttaa ja stressaa.

Mutta joo. Se siitä angstauksesta ja siirrytääs vielä nopeaan katsaukseen viikonloppuun. Edelliseen siis. Äiti teki radat Luvialle estekisaharjotuksiin ja oltiin sitten lauantaina rakentamassa niitä. Äidin oli tarkotus itse hypätä, mutta flunssa päättikin toisin. Lopulta päädyttiin tulokseen, että minä lähden kisaamaan Amilla. Saatiin nyt siis pohjat sekä koulu-, että estepuolelle mikä on tosi hyvä juttu.

Ami oli jo verkassa ihan innoissaan. Se sitten rakastaa hyppäämistä. Hypättiin 40cm esteet metrisinä ja hauskaa oli. Radat meni ihan jees, vaikka 60cm tuli hylkäys tippumisen takia, kun Ami lähti "viemään". Todellisuudessa ratsastaja ei vain ollut tottunut reippaaseen estehevosen laukkaan ja sarjalla tippu jalustimet. En kuitenkaan suostunut siinä kaarteessa vielä tippumaan vaan hyppäsin suhteutetun "sarjan" vielä ilman jalustimia, mutta puolikaaren muotonen käännös oli meille liikaa. Yhden pudotuksen takia oltiin 8. 40cm. 60cm verkassa Ami hyppäs tosi nätisti, eikä se siellä radalla pahasti menny. Ratsastaja ei vaan ollut mukana.

40cm

Jännä kuva. 40cm.

60cm ja ilmavara.

40cm metrisenä.

Ja näinkin voi käydä. 60cm.