Tuplarääkki tasapuolisesti kumpaakin lajia

Shame on me, kun en kirjoittanutkaan teille edellispäivänä. Yritän kaikkeni vähentää näitä tyhjiä lupauksia, mutta edellispäivänä kun rantauduin alas Mantan selästä oli hyvä, etten lentänyt nokalleni saatuani kaiken tarvittavan tehtyä, kun en jaksanut edes jalkojani nostaa kunnolla. Meinasin siis kompastua portaisiin. Ei mitenkään erikoista silti allekirjoittaneelta, joka on kävellyt auki olevaa ovea päin, mutta nyt olin todella väsynyt. Raahauduin jo toista kertaa suihkuun ja istuin syömään koneen ääreen yrittäen kirjottaa. Tosiasiassa meinasin nukahtaa ruokalautaseni päälle ja päädyin sitten selailemaan facebookkia. Äiti nauroi katketakseen kun näytin niin kuolleelta siinä melkein koneen päällä nukkuessani, joten antakaa hieman armoa nyt.

Mutta palatakseni sunnuntaisiin valmennuksiin niin kello 8.00 äitini tuli herättämään minut ja ruhtinaallisten 4 tunnin yöunien jälkeen oli hieman vaikea päästä ylös. Raahaudui kuitenkin alakertaan syömään ja kupillinen teetä saikin sitten minut hereille. Ei siinä mitään, kohti tallia ja laittamaan hevosta kuntoon. Ami oli ihan rauhallinen ja tällä kertaa onnistuin livahtamaan sisään ennen kuin äiti laittoi kopin näkyville. Ami jännittää hirveästi matkustamista ja kun se näkee kopin se alkaa tärisemään ihan hallitsemattomasti. Nytkin kun sitten lastasimme sen koppiin niin koko koppi heijasi kun raukka parka jännitti niin paljon. Sillä ei silti ole mitään vaikeuksia mennä koppiin, vaikka se saattaakin ensin lyödä muka liinat kiinni. Mutta kun ei ala vetämään ja kääntää sen vain suoraa kohti koppia se kävelee sisään. Mantan kanssa se suunnilleen juoksee koppiin, eikä jännitä ollenkaan, kun on kuitenkin kaveri mukana ja Manta on niin tottunut kulkemiseen. Amikin rauhoittuu sitten kun lähdetään liikkeelle ja se alkaa keskittyä enemmän pystyssä pysymiseen kuin siihen, että nyt ollaan taas kopissa. Ensimmäisinä kuukausina kun Ami meille tuli ja sitä kuljetettiin se hikosi ihan hirveästi matkan aikana. Meiltä Zilpan maneesille se oli jo ehtinyt yleensä hikoamaan sen verran, että olisi voinut luulla meidän palaavan valmennuksesta, eikä toisin päin. Nykyään se kuitenkin on vain hiukan lämmin ja verisuonet pinnassa, mutta ei onneksi hikinen.

Täytekuva. Kaunis tammani muutamia kuukausia sitten kun vielä luntakin oli. 

Matka sujui rattoisasti äidin kanssa jutellessa siitä, kuinka hyvä on, että meillä hevosharrastus on vain harrastus. Itse totesin, että jossain määrin säälinkin niitä, jotka lähtevät Ypäjälle tai muualle hevosopistoon opiskelemaan (hieno mahdollisuus, en sano sitä), kun se on sitten sitä hommaa päivästä toiseen. Se alkaa jossain vaiheessa varmasti menettää hohtonsa, kun kuitenkin siitä tulee rutiinia, eikä sillä välttämättä koskaan tienaa kunnolla. Saa heittää kaikki toiveet ulkomaanmatkoista ja sen sellaisesta. Ja jos ei ole muuta koulutusta alla niin on hieman pahempi lopettaakaan sen homman tekemistä, kun jostain se leipä on kuitenkin pöytään tuotava. Toki, joillain käy todella hyvä säkä ja kun taitoa riittää tarpeeksi varmasti voikin saada hyvin toimimaan firmansa, mutta kyllä siihenkin onnea, sattumaa ja hyvä brändi tarvitaan. Toisaalta taas nostan hattua näille ihmisille, koska heitäkin tarvitaan jotta tämä harrastus pyörisi kunnolla ja he kuitenkin raatavat paljon tämän eteen. Kyllä se täytyy olla elämäntapa, jotta sellaista jaksaa tehdä ja se on todella kunnioitettavaa. Vaikka nautinhan minäkin satunnaisista pesteistäni eri talleilla ja omassa tallissa touhuamista, mutta se on niinsanotusti extraa. Siitä nauttii, kun se ei ole kuitenkaan rutiininomaista (ok, ehkä oman tallin pito on rutiininomaista, mutta kahden hevosen talli ei pahemmin aikaa vie muulta elämältä liiaksi).

Kukkaruukuista takaisin itse kukkiin, saavuimme Zilpan maneesille juuri sopivasti niin, että siellä suurin osa porukasta oli jo paikalla. Otimme Amin ulos kopista ja laitoin sen sitten Tarun äidin avustamana kuntoon, mikä oli sinänsä haaste itsessään kun mummu olisi vain halunnut mennä ja mennä ja mennä. Se oli todella energinen, mutta hieman epäpuhdas, mikä vaivasi minua hieman alussa. Kun aloimme sitten Morrisin oppien selostamana tekemään töitä käynnissä ja ravissa volteilla suoralla hevosella, avoja ja sulkuja hevonen könkkäsi tavallista pahemmin, koska se ei millään malttanut ottaa kunnon askelia. Kuitenkin kun päästiin ravaamaan ja sitä myötä laukkaamaan hevonen parani koko ajan. Tehtiin sulkkarien ja avojen jälkeen töitä laukkaympyrällä, jossa työstettiin hevosen laukkaa hitaaksi, mutta aktiiviseksi, jotta hevonen käyttäis sitä takapäätään laukatessaan. Loppuvaiheessa Ami oli tosi hyvän tuntunen, eikä sen laukka koskaan oo ollukkaan mitenkään huonoa. Ravi on sen heikoin kohta.

Aloitettiin hyppääminen kiemurauralle (Morrisilla oli serpenttiini ura) laitetuilla pystyesteillä, jotka olivat 40cm. Mentiin niitä hyvissä väleissä perä kanaa ja kyllä siinä sai töitä tehdä ja äiti huutaa naama punaisina nyrkeistä ja katseesta. Ami taas oli sitä mieltä, että ravaaminen on tylsää, esteet kuuluu laukata, joten välillä otin sitä liikaa taaksepäin ja se hermostu siitä alkaen sitten hyppimään ja poukkimaan. Lopulta tultiin yksitellen laukassa sama juttu. Kyseessä oli Minnan estetiimin tiimikisat, joten käytiin muutamalla hypyllä läpi jokaisen radan este. Sen jälkeen minä ja Ami aloitettiin mummoesteillä eli 40cm radan hyppääminen. Tiimikisojen perjaate on se, että aika ei ratkaise, vaan kaikki puhtaan radan suorittaneet palkitaan, mutta muuten toimitaan kuin kisoissa eli äiti ei puuttunut valmennettaviensa rataan sen aikana. Radan jälkeen hän saattoi hypyttää tippuneet esteet uudestaan ja kertoa, mikä meni vikaan. Me hypättiin Amin kanssa puhdas rata ja poni oli ihan super, vaikka muutamaan kertaan me vähän jäätiinkin hyppimään paikoillemme. Ami myös harjoitusten aikana teki muutamat capriolet kun ei päässytkään lähtemään muiden perässä laukkaamaan. En kuitenkaan pudonnut kertaakaan! Ja saatiin hieno ruusuke.

Meidän eka ruusuke koskaan.

Tämän jälkeen tultiin kotiin ja oli muutama tuntia aikaa levähtää, joten kävin suihkussa, söin ja kirjoitin teille lupaamani selostuksen Morrisista. En ollut vielä niin väsynyt siinä vaiheessa, ettenkö olisi jaksanut sitten lähteä puhdistamaan Mantaa siitä mutakerroksesta minkä se oli onnistunut päälleen hankkimaan. Me ei Mantan kanssa tulla karsinassa niin hyvin toimeen, kun Manta ei kunnioita mua yhtään. Se kävelee surutta yli enkä mä oikein osaa näyttää sille kunnolla kaapin paikkaa. Äitiähän se ei uskalla edes yrittää talloa, koska äidillä on se johtajasuhde siihen. Kyllä meilläkin vielä tämä homma toivottavasti alkaa pyörimään kunnolla. Perusteellisen neljän eri harjan putsauksen jälkeen tamma pistettiin koppiin ja lähdettiin hyvissä ajoin kohti määränpäätä. Oltiin ajoissa oikeen kunnolla. Kyseessä oli siis Sari Aimion kouluvalmennus. Edellisenä päivänä Aippa oli ratsastanut Mantan läpi, joten hevonen oli hyvin läpiratsastettu.

Aippa ja Manta.

Aippa ja Manta. Manta luonnollisesti turpa tötteröllä.

Aippa ja Manta.

Me tehtiin Aipassa ihan perusjuttuja ja tavoitteena oli saada Manta kulkemaan rennosti ja peräänannossa. Tämä tuli todella tarpeeseen, sillä perusratsastus nimenomaan on meillä Mantan kanssa hakusessa ja itselläni muutenkin heikkoa. Ongelmana tosin edelleen oli se, kuinka voimaton olen käyttämään pohjetta harjoitusravissa, jolloin alan liikaa tukeutumaan käteen. Manta kuitenkin toimi pätkittäin todella hyvin, mutta sitten aina rahkeeni loppuivat ja hevonen pääsi taas valahtamaan pitkälle. Äiti on onneksi luvannut tehdä minulle henkilökohtaisen harjoitusohjelman, jotta saan kuntoani kohotettua. Surkea kun olen ilman ohjeita tekemään yhtään mitään. Olin kuitenkin todella, todella tyytyväinen tähän valmennukseen ja Aippakin kehui minua taas kerran. Pidän hänen tyylistään valmentaa, koska hän on niin positiivinen, vaikka olenkin hieman eri mieltä hänen kanssaan kovista pohjeavuista, joita hän käskee antamaan juuri Morrisin ohjeiden vastaisesti (älä koskaan potki hevosta, käytä kannusta tai raippaa).

Tänään sitten oli Amin kanssa taas hyppelyitä. Tosin, mentiin ulkokentällä ja ihan vaan puomeja hetken. Ami oli epäpuhdas taas, joten taas on vapaata tiedossa hetken aikaa. Ei auta itku markkinoilla, tässä on tehty taas liikaa liian lyhyessä ajassa. Mutta. Eiköhän postauksia silti tule.