Mistä kaikki alkoi?

Yksi marraskuinen päivä istuin melkeimpä tylsistyneenä perheemme tietokoneella dataamassa ties missä kuluttaen aikaani, kun muutakaan tekemistä ei tainnut löytyä. Tai sitten olin liian laiska tekemään mitään muuta. Kuitenkin, äitini palasi kotiin suojien haku reissultaan  (onko se yhdyssana?) ja ihmetyksekseni ilmoitti löytäneensä minulle täydellisen hevosen. En ollut ihan varma, oliko äiti tosissaan, sillä olihan meillä puhuttu hevosenostosta viimeksi kolme vuotta sitten, jolloin Sandy muutti meille. Sandykin oli loppujen lopuksi myyty äidin kaverille kun se oli peruskoulutettu, joten aikaa oli jäänyt minulle viilettää missä milloinkin. Nyt olin tasaantunut hirveästi ja kiinnostunut taas ratsastamisesta. Kemiat suomenhevosemme kanssa eivät vain kohdanneet. Se oli liian vaikea ratsastaa, mutta ei kuitenkaan mahdoton joten olin jo tsemppautunut alkamaan harrastamaan sen kanssa enemmän.

Ei tainnut äitikään ihan kokonaan tosissaan olla, mutta asiaa kuitenkin lähdettiin selvittämään. Itse ihastuin hevoseen sukupostin kuvin kautta, olihan se nätti. Yritin kuitenkin pitää mielessä, että hevonen ei ollut enää huippukunnossa, koska sillä ei ollut kisattu pitkään aikaan ja varsakin oli alla. Kuitenkaan en voinut mitään innostukselleni. Itse koulutustasokin teki vaikutuksen.

Jostain syystä - isän rauhoitteluista huolimatta - hevosta lähdettiin sitten kokeilemaan. Olin jännittynyt, sillä pelkäsin, ettei hevonen sopisikaan minulle. Mahdollisuus oli yksi sadasta, että juuri se oli hyvä hevonen minulle. Yritin siis pitää mielessä kentän laidalle saapuessamme, että tämä ei välttämättä onnistuisi ja mikä vain voisi mennä pieleen. Kun sitten lopulta kapusin sinne selkään oloni oli ensinäkin hyvin outo. Miten näin korkealla voi ollakaan? Liikkeet olivat hirveän isot, mutta kun niihin pääsi mukaan alkoi ratsastus sujua paljon paremmin. Jopa laukannostot sujuivat ongelmitta. Ja minä olin seitsemännessä taivaassa.

Ami tai kotitallillaan "Kikka" omassa karsinassaan ratsastuksen jälkeen.

Ami the porkkanahirmu (minä the munakuppipää).

Muutama päivä sitä pyöriteltiin, että mitä tehtäisiin. Otettaisiinko hevonen vai ei? Omaan pihaan vai takametsän tallille? Minulta vakuutettiin, että haluanko varmasti alkaa kisaamaan ja menestymään hevosen kanssa. Totta kai halusin. Olisin nyt valmis vaikka mihin. Halusin kehittyä. Pikaisten loppupohdintojen ja muutaman puhelun jälkeen Ami saapuikin naapuritallin pihalle saman viikon perjantaina. Uusi elämänlehti oli kääntynyt, kuten sanotaan.

Jo pienessä ajassa Ami ehti saada monia lempinimiä tallilla käyviltä henkilöitä. Oli kuulemma leija kun talutettiin tarhaan. Olihan se toki eri asia kun 167.5 senttinen puoliverinen nosti päänsä taivaisiin ja meni sipsutus ravia kun taluttaa suhteellisen pienikokoista suomenhevosta, vaikka sillä olisikin ollut virtaa. Ensimmäiset ratsastuskerratkin sujuivat hyvin ja Ami oli tottunut paikkaan jo muutamassa päivässä. Ensiksi mentiin pientä kouluvääntöä kentällä. Sitten hypättiinkin jo ja tästä vanhasta rouvasta kyllä riitti virtaa kun este tuli eteen. Maastossakin ehdittiin käymään kerran jos kaksikin.

Perusratsastusta

Esteelle menossa

Joulun (ja kuraisen joulumaasto) mentyä alettiin piakoin tammikuun alkupuolella hioa kauppoja. Mutkia tuli matkaan jos jonkin moista ja kerran jopa mietittiin hevosen vaihtamista, mutta niin siinä loppuviimeksi kävi, että Ami lopulta oli kokonaan minun omani. Voi sitä riemun määrää kun nimet vedettiin paperiin. Seuraavaksi alettiinkin valmistelemaan Amin muuttoa omaan talliin. Oltiin jo sovittu, että Sandy muuttaa lähemmäs omistajaansa, jolloin toinen karsina vapautuisi meidän käyttöömme. Tallissa olisi siis taas vain meidän omia hevosiamme. Muuttoa järjesteltiin muutamisen viikko ja sen piinan jälkeen Ami muutti kotiin. Mikään ei ollut enää entisensä, mutta minä loistin. Olin vihdoin löytänyt paikkani.

Äitin kummityttö läpiratsastamassa.

Nyt sitten tammi-helmikuun aikana ollaan valmentauduttu muutamissa valmennuksissa Amin kanssa ja yllä olevassa kuvassa äidin kummityttö on ratsastamassa Amia, koska on kokeneempi kuin minä ja on Amin yleiskunnon kannalta parempi, että se saa välillä kunnon läpiratsastusta. 

Nyt Ami on kuiten on sairastellut flunssaa jonka takia ollaan jouduttu himmaamaan. Nyt parannellaan kunnolla, ennen kuin lähdetään mitään treenaamaan. Sitten kun ollaan molemmat kunnossa (infulensa iski minuunkin) alamme taas harjoittelemaan tulevia kisoja varten. 

Siinä siis alkukatsaus. Nyt olisi tarkoitus järjestelmällisesti alkaa tätä pitämään vähän kuin päivyrinä siitä mitä tapahtuu. Lähinnä itselleni, mutta siinä samassa muiden iloksi.