Eksyksissä

"Ootteko miettinyt vaihtavanne sen?"

"Et raaski luopua siitä, vai?"

"Sitähän sattuu."

Anteeksi, että joudun kierrättämään vanhoja kuvia, uusia tulee mahdollisimman pian.

Mä en tiedä mitä ajatella, mitä sanoa, mitä kertoa. Ensimmäisenä mun varmaan pitäis sanoa, että anteeksi kauheasti taas postausvälistä. Meidän elämässä ei perjaatteessa oo tapahtunut mitään nyt kun rokotusten takia ollaan oltu kevyemmällä liikunnalla. Lähinnä ilman satulaa menty pellolla muutama kierros ravia ja muutamat laukannostot. Ei mitään ihmeellistä. 

Kuitenkin, kaikesta huolimatta, mun oma pääni on aivan sekaisin siitä, mitä ihmettä mun pitäis tehdä. On miltein naurettavaa, miten muutamat täysin viattomat ja loogiset lausahdukset voivat järkyttää mieltä näin paljon. Viime postauksessa mä kerroin mitä on elää vanhan ja raihnaisen hevosen kanssa, eikä se kokonaan pelkkää kauheuttakaan ole. Mutta nyt taas on menossa se vaihe elämästä kun alan miettiä (lähinnä muiden ihmisten annettua ajattelun aihetta), mitä ihmettä mä haluan tältä harrastukselta ja mikä on hyväksi hevoselle. Olin lauantaina koko päivän Luvialla LuRan järjestämissä harjoitusestekisoissa tuomariharjoittelijana. Vihelsin siis kisoissa, sanelin virheet ja jaoin palkinnot. Sitä samaa mitä oon tehnyt kerran ennenkin Tupunan Ratsupihalla harjoituskisoissa. Kuitenkin muutamien keskustelujen jälkeen mun ajatukset kiersi tän asian ympärillä ja siinä kun seurasin ihan muita ratsukoita, jotka oli terveitä ja kykeneväisiä hyppäämään sekä tekemään asioita ilman, että siitä tuli mitään sanomista tuomareilta tai yleisöstä mun olo tuli yhä epätoivoisemmaksi. Kisojen jälkeen autossa mä sitten lopulta romahdin ihan kokonaan, koska mä en enää tiennyt yhtään mitään mistään ja musta tuntu, etten mä tee oikein. En itseäni, enkä hevostani kohtaan. 

Juteltiin äitin kanssa sitten koko automatka asiasta, eikä siinä tietenkään mitään päätöksiä tehty. Ei näin nopeassa ajassa voi edes päätöksiä tehdä, mitä ei kadu myöhemmin. Mutta kuitenkin, ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa, me puhuttiin siitä, että mitä jos hankittaisiin Amille sellanen paikka, jossa se voisi tehdä vaikka muutaman varsan. Tai jos se annettaisiin johonkin eläkekotiin. Tai... jos se lopetettaisiin. Jokanen näistä vaihtoehdoista sattuu mua syvälle, koska mä oon vannonut, ettei tää hevonen lähde muualle kun taivaslaitumille multa enää. Viimeinen vaihtoehto vaan sattuu sitä varten, että aina on vaikea luopua sellaisesta, mikä on muuttanut sun koko elämän parempaan suuntaan. Mä tiedän sen, että oli päätös loppuviimeksi ihan mikä tahansa mä tulen katumaan sitä jollain tasolla. Jos mä pidän Amin, se tarkoittaa sitä, että me ei päästä kilpailemaan juuri ollenkaan. Muiden valmennuksista on miltein turha haaveilla, koska se on epäpuhdas. Esteitä me ei kuitenkaan missään vaiheessa päästä menemään ja saattaa tulla jopa kuukausien mittaisia vaiheita, jollon sillä ei kunnolla voi mennä. Talviaika on pahinta. 

Toisaalta taas, jos mä annan sen pois tai laitan taivaslaitumille, mä menetän sellasseen hevosen, joka joka tapauksessa on erittäin elämäniloinen ja piristää mua päivittäin. Jonka kanssa me ollaan alettu jo pikku hiljaa luottamaan toisiimme ja jonka kanssa mä tunnen itteni kaikesta huolimatta iloiseksi ja onnelliseksi. Mulla on mahdollisuus lainata aina välillä muiden hevosia ja aina on muita mahdollisuuksia. Jos vaihtoehtona olisi muualle antaminen, olisin koko ajan huolissani siitä hoidetaanko sen jalkoja ja onko sen ruokinta ennallaan. Pelkään, että se joutuu pikkulasten revittäväksi tai sitä vain varsotetaan antamatta erityistä huomiota. Se tarvii liikuntaa, se ei voi vain seistä. Jos se lopetettaisiin, olisi vain suru surtavana. Ei epätietoisuutta siitä, miten se viettää viimeiset päivänsä. 

Onnellisia hetkiä ei voi unohtaa.

Itsestäni taas tuntuu siltä, että seison tällä hetkellä paikallani kehityksessä. En tietenkään ota yhtään sanaa takaisin siitä, mitä kirjoitin edellisessä postauksessa, sillä todellakin olen oppinut paljon vuodessa! Ratsastuksen osalla paljon muustakin, eikä niitä oppeja voi oikein korvata yhtään millään. Tämäkin vaihe on osa oppimisprosessia ja kun hevonen ostettiin, me tiedettiin se, että jossain vaiheessa tämäkin vaihe on käytävä läpi. Ajattelin vain, että siihen olisi vielä muutama vuosia aikaa valmistautua. Nyt kuitenkin ollaan tässä tilanteessa, eikä tässä oikeastaan ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa ja kuulostella mahdollisuuksia. Yksi mahdollisuus olisi tehdä Amilla varsa, mutta siihen liittyy hyvin monta ongelmaa. Menisi esimerkiksi monta vuotta siihen, kun tätä varsaa pääsisi edes kouluttamaan ja se ei ratkaisisi ongelmia sinänsä. Mihin Ami sen jälkeen laitettaisiin? Tai missä varsaa ja Amia pidettäisiin siihen asti kunnes se on varsonut? Mä olisin toivonut, että se mahdollisuus olisi ollut mahdollinen, mutta se nyt tällä hetkellä näyttää mahdottomalta. 

Joten tosiaan. Olen aivan sekaisin ja unohdin varmaan nytkin puolet siitä mitä halusin sanoa. Sunnuntai aamuna laiton hevoset hieman tavallista myöhempään ulos, joka takia Ami oli erittäin vireä. Hevoseni on varmasti ainoa, joka pystyy laukkaamaan karsinassaan ja pukittelemaan siinä samalla. Päästäessäni sen tarhaan tuli sieltä komea pukkisarja ja kaviot lentelivät siellä täällä. Se ei edes rauhoittunut kun toin Mantan seuraksi, vaan villitsi senkin. Valitettavasti kamera oli sisällä aivan väärään aikaan. Sitä kattellessa tuli vielä pahempi olo, kun näin kuinka paljon se nautti ulkona olemisesta ja ylipäänsä elämästä. Kuitenkin, myös siinä riehuessa se oli epäpuhdas. Mitä mun pitäis tehdä?

Me kehityttiin vauhdilla puolessa vuodessa, ennen tapaturmaa.

"It's not the first time
And this won't be the last
That my heart is failing"

-SIXX: A.M

Matkaseurana vanha hevonen

Ajattelin, että voisimme Amin kanssa taas alkaa päivittelemään tekemisiämme tänne blogin puolelle, mutta koska tuntuu hieman hassulta lähteä kertomaan nyt melkein puolen vuoden takaisia juttuja kertaan nopeasti kuulumisemme ja sen jälkeen paneutua otsikon aiheeseen hieman enemmän. Tämän päivän valmennuksesta paskan maun jäätyä suuhun haluan hieman avata mahdollisille lukijoille (jos teitä enää on) hieman taustojamme ja yleisesti vanhan hevosen omistamiseen liittyviä juttuja omasta, omistajan näkökulmasta. Varsinkin, kun kyseessä on vielä pikkuvikainen hevonen.

Viimeksi blogin pitäminen jäi postaukseen, jossa mietin tulevaisuuttamme vielä hieman epävarmana siitä ja Amin jalka oli silloin vielä suhteellisen epävakaassa kuntoutumisvaiheessa, joten osalle lukijoista saattoi jäädä kaivelemaan se, mitä oikeastaan on tapahtunut ja miten me ollaan edistytty. Ilokseni voin sanoa, ettei kyseinen jalka ole enää muutamaan kuukauteen vaivannut mitenkään ja olemme päässeet tekemään ihan raviväistöjä ja laukkaamaankin kunnolla. En koskaan ajatellut, että pääsisimme enää pellolla menemään, mutta olemme ottaneet sielläkin kunnon laukkaspurtteja ja mummu on pysynyt ihan puhtaana. Ainoaksi ongelmaksi on muodostunut lähinnä lapojen jäykkyys ja yleisestikin lihasjäykkyys, mikä vaikuttaa paljolti Amin liikkumiseen.

Oma kehitykseni on jatkunut aika samoja raiteita, vaikka toki se hieman hidastuikin tämän onnettomuuden myötä. Edelleen istuntani on epävakaa ja peräänannossa sekä kunnon avuissa on vielä hakemista, mutta eteenpäin olemme menossa koko ajan. Hyppään myös äitini ystävän pikkuvikaisella, 175cm torinhevosella äidin tunneilla pieniä esteitä ja menen muutamia koulutunteja silloin tällöin, joten kehitys on senkin kautta lähtenyt edistymään aivan eri tavalla. Kuitenkin, suurimman kehityksen olen kokenut ihmisenä henkisesti, sekä hevosmiestaidoissa, lääkinnässä ja hoidossa, koska sitä on jouduttu tekemään koko ajan. En poistu tallista rankan treenin jälkeen, ennen kuin olen loimittanut hevoseni lämpimästi, jotta se kuivuu, eikä sen lihakset pääse kylmettymään suoraan treenin jälkeen. En ennen kuin hevosen jalat on linimentoitu ja niiden päälle on laitettu lämpöpatjat sekä pintelit. Hevonen ei poistu treeniin ilman etusten pinteleitä sekä patjoja. Olen nykyään hyvin tarkka hevosen jaloista, enkä halua ottaa mitään riskejä sen kanssa. Sen takia me emme hyppää enää, emmekä myöskään käy maastossa. Maastossa käyminen tosin on pois laskuista lähinnä sen takia, että viime kerralla kun kokeilimme lähteä maastoilemaan, tulimme sata lasissa takaisin ja minä vain roikuin kyydissä 200m verran, ennen kuin sain käännettyä Amin yhdenohjankäännöksellä pienelle aukealle. En tiedä pelästyikö se jotain vai mikä siihen meni, mutta sen jälkeen emme ole halunneet ottaa riskiä.

Nyt tällä hetkellä eletään sitä aikaa, kun hevonen on jumissa ja tavallista epäpuhtaampi. Se kostautuu muiden valmentajien opissa ja vaikka toki tekisi mieli itkeä maailman epäreiluutta en voi syyttää ketään. En myöskään itseäni tai hevosta. Resurssit on mitä on, eikä siitä pääse mihinkään. Niihin on tyydyttävä ja niistä on otettava kaikki irti. Minun onnekseni hevonen on minulle muutakin kuin pelkkä harrasteväline. Se on tärkeä ystävä ja päivän piriste. Syy nousta joka aamu uuteen päivään ja syy mennä, vaikkakin sitten kiroten, paiskomaan paskaa pois karsinoista. Syy hymyillä päivittäin, mutta myös syy itkeä aika ajoin. Monet, jotka hevosia eivät harrasta eivät varmaankaan ymmärrä suhdettani tähän eläimeen, eivätkä varmaan pysty käsittämään tätä lausetta, mutta minulle tämä hevonen opettaa elämää enemmän kuin mikään tai kukaan koskaan.

Joskus kauneimmat silmät, voivat itkeä suurimmat kyyneleet.

Tästä pääsenkin hyvin hyppäämään otsikon aiheeseen, joka taas käsittelee tällaisen vanhan, pikkuvikaisen hevosen omistajuutta. Se vaatii täysin erillaisen suhtautumisen jopa päivittäisiin rutiineihin, koska täytyy ajatella mahdollisimman paljon hevosen parasta. Ami on onneksi hyvin virkeä ikäisekseen, jopa joskus tuntuu, että se luulee olevansa vielä viisi vuotias varsa ennemmin kuin 18-vuotias kahden jalan vian omistava iso puokki. Sydämessään Ami varmaan onkin viisivuotias shetlanninponi isolla egolla. Monet varmaan kauhistelisivat sitä, kuinka paljon Amia loppuviimeksi loimitetaan näin talvipakkasilla, vaikka sillä on pitkä karva. Itse kauhistelin sitä myös, koska sisälläni haluan pyrkiä mahdollisimman hevosystävälliseen ja luonnolliseen hevosenpitoon. Siinä määrin kun se ratsun omistajalta on mahdollista. Kuitenkin viime keväänä liian vähästä loimituksesta johtunut keuhkoinfektio sai miettimään asioita toiselta kannalta. Hevonen on vanha, eikä sen paksukaan turkki aina pidä sitä lämpimänä. Se ei ole enää se, mikä se on joskus ollut, eikä se pärjää ilman toppaloimea ulkona pakkasessa. Olemme myös todenneet sen viime kesästä, ettei latumella olo tee hyvää Amille, jos mennään muutaman viikon ylitse vaan se laihtuu ja väsyy siellä.

Toinen on sitten ratsastus, joka erityisesti kallistuu tämän pikkuvikaisuuden puolelle. Olen joutunut moneen otteeseen miettimään asioita monelta kannalta, jotta olen pystynyt hyväksymään sen, että tämä hevonen on, mikä se on. Siitä ei tule aluetason kilpuria ja välillä on huonompia kausia. Aina se ei ole puhdas ja aina se ei jaksa liikkua, mikä täytyy hyväksyä. Sen täytyy saada levätä ja sen ehdoilla on kuljettava. Joka kerta minun pitäisi lyödä itseäni siitä hyvästä, jos puran kiukkuani väsyneeseen hevoseen. Ylipäänsä jos puran kiukkuani hevoseen, koska se ei ole oikein sille, varsinkin kun se yrittää kaikkensa. Kuitenkin, yritän mahdollisimman pitkäjänteisesti kulkea hevosen ehdoilla ja haluan nyt alleviivata sen etten missään, koskaan, ikinä aiheuttaisi tälle hevoselle pahaa. Jos todellakin näyttäisi siltä, ettei hevonen enää nauttisi työskentelystään ja kipuilisi tai selvästi ontuisi jalkojaan niin ehdottomasti seuraavana suuntana olisi taivaslaitumet.

Ami on sisimmältään 5-vuotias shetlanninponi isolla egolla varustetuna.

Vanhan hevosen omistaminen tuo myös erinnäisiä tunnepuolen velvotteita, kuten sen, että pitää alkaa valmistautumaan siihen, ettei tämä hevonen ole välttämättä kuin neljä, ehkä viisi vuotta sinulla. Toki, voihan tämäkin hevonen elää 31-vuotiaaksi niinkuin eräs tuntemani islanninhevonen, mutta jalat totta kai verottavat asiaa ja koska tästä hevosesta ei ole pullahevosen asemaan, on se silloin kun jalat pettävät alta parempi laittaa taivaslaitumille. Kärsin toki myös ajoittaisesta kateudesta, enhän minä toki sitäkään voi kieltää sillä olisihan se hienoa, jos olisi kunnon kilpuri alla ja pääsisi tekemään sitä tätä ja tota. Mutta senkin ylitse kasvaa ja yksi asia, mikä sitä on kasvattanut Amin ohella, on äidin ympärille muodostunut valmennustiimi, joka koostuu niin monenlaisista ihmisistä, joidenka hevosilla on niin erillaisia tarinoita takanaan, että siihen joukkoon on aina mukava tulla. Kaikki ovat aina niin positiivisia ja iästä riippumatta tullaan hyvin toimeen. Se on valmennustiimi parhaimmillaan - sen saumat ovat hioutuneet yhteen yhdeksi kokonaisuudeksi.

Emme ole ehkä rikkaimpia tai parhaiten varusteltuja, mutta rakastamme hevosiamme, sitä mitä teemme ja ennen kaikkea omistamme positiivisen asenteen. Sitä te ette voi hankkia rahalla.

Minnan estetiimi on tiimi, joka tsemppaa ja jossa tehdään töitä hevosten hyvinvoinnin ja kehityksen eteen, mutta missä ei todellakaan lähdetä harppaamaan liian isoja askelia liian nopeasti. Jokainen menee omalla tasollaan ja aina mennään hieman eteenpäin. Tärkeintä on hyvä fiilis, ei suorittaminen. Hyvän fiiliksen kautta, myös kehitys lähtee aivan eri tavalla vauhtiin ja kannustavassa ilmapiirissä on aivan erillaista työskennellä, kuin sellaisessa, jossa jokainen kyttää jotakin. En tiedä mitä muut tiimiläiset ajattelevat, mutta itselläni ainakin hymy nousee joka kerta korviin kun valmennuksiin tulen mukaan ja on upeaa nähdä, miten erillaiset hevoset kehittyvät ratsasajiensa kanssa koko ajan eteenpäin. Tämä on sitä, mitä hevosharrastuksen tulisi olla. Ei mitään enempää, ei mitään vähempää.

Nyt kun mennään taas kevättä kohden ja kisakaudet alkavat alan todennäköisesti kirjoittamaan blogia aktiivisemmin. Haluan pitää tätä blogia ja toivon myös entisten lukijoiden eksyvän tänne, koska palautetta olisi mukava saada - niin negatiivistä kuin positiivistakin rakentavassa hengessä. Katsotaan mitä elämä eteen heittää, koskaan kun ei voi olla varma huomisesta.

Tulethan takaisin?

Blogi jää tauolle

Viralliselle sellaiselle. Elän nyt sen verran isoja muutoksen aikoja joka suuntaan, ettei voimat riitä kirjoittamiseen. Heräilen sitten joskus jos olen heräilläkseni.

"Vain lahjattomat treenaavat"

Otsikko itseasiassa liittyy enemmänkin tämän hetkiseen kirjoitustilanteeseen, kuin omaan ratsastukseeni, sillä olen jotenkin niin lahjakaasti unohtanut laittaa eilen illalla itselleni herätyksen, jonka takia sitten myöhästyin jakson ensimmäiseltä tunnilta. Ja tulen vielä myöhästymään toisenkin tunnin alusta. Nyt kun tässä tätä aikaa olisi päätin, että on sopiva aika kirjoitella taas jotain blogiin, vaikka mitään ihmeellistä minulla ei olekaan kerrottavanani. Siksi postausvälit nyt ovat näin pitkiä. Mielipidekirjoituksia varmasti tulette kuulemaan vielä jossain kohtaa. Saatampa laittaa äidinkilelen esseenikin tänne jossain vaiheessa kun se läheisesti harrastukseeni liittyy.

Tämä viikko on mennyt oikeastaan aika sumussa. Tai siis edellinen viikko. Mulla oli koeviikko menossa, joten en paljoa Amia ehtinyt liikuttelemaan. Käytiin kävelemässä, eikä sen enempää. Äiti on sitä hoidellut tässä viime viikolla aika paljon josta olen kiitollinen. Mitään suuria muutoksia jalan suhteen ei ole. Asken on edelleen ontuvaa ja nesteet on taas nousseet jalkaan ehkä liiaksikin. Alan olemaan taas aika epätoivoinen sen suhteen, mutta kaiketi tää tästä taas sujuu. Muita vaihtoehtoja kun ei nyt näytä olevan. Ja kyllähän eläinlääkäri sitä sanoi, että jalka voi olla vielä marraskuussakin kipeä. Se, tuleeko tosta hevosesta edes puoliksi puhdasta enää niin ei mitään tietoa. Se riippuu ihan siitä miten jalka saadaan parannettua ja sitten miten lihaksisto saadaan auki. Ami kun on ihan hirveän jumissa lavoistaan.

Nää postaukset alkaa varmasti aika paljon toistamaan itseään, mutta en oikein tiedä mitä muuta kirjoittelisin. Mä käyn päässäni päivittäin tappelua siitä, että sanoisinko äidille, että voitaisiinko miettiä toista vaihtehtoa vai jatkanko sitkeästi kuntouttamista siitä huolimatta, että tää epätietoisuus repii mun aivoija kahtia. Mä tiedän, etten halua tehdä mitään hätkiköityjä päätöksiä, enkä sellaisia aijokaan tehdä, mutta mun pää tuntuu hajoavan kohta tästä tilanteesta. Olen myös niin kärsimätön ihminen, että hidas parantuminen ottaa takaraivoon vaikka tiedän tasan tarkkaan mihin vielä mahdollisuuksia on, kun yksi syväkoukistajajännekin on joskus parannettu niin, että mitään ongelmia ei ole sen jälkeen syntynyt.

Musta tuntuu myös siksi hiukan pahalta, koska olisin halunnut mielelläni käyttää nämä lukiovuodet kisaamiseen ja kehittymiseen omalla hevosella. Olen hiukan itsekäs, koska tiedän, ettei monella ole mahdollisuutta edes siihen mihin minulla on. Ja onhan meillä vielä Manta, mutta en tiedä miksei se tunnu samalta. Itselläni on koko ajan sellainen fiilis, että koska se on äidin hevonen se ei aja samaa asiaa. Äiti piti minulle tunnin tiistaina Mantan kanssa ja se sujui oikein hienosti. Seuraavaksi olisi äidin hyppytunti Mantan kanssa, enkä minä valita. Manta on hieno hevonen, mutta se vain ei ole sama asia.

Olkoon kliseistä tai hullua, mutta rakastan tuota hevosta. Se on ollut minulla muutaman kuukauden päästä vuoden ja se on antanut minulle enemmän kuin yksikään hevonen. Mun sydämeen vaan sattuu se tieto, että me ei ehkä saatu enempää vuosia yhdessä vaikka niin oli suunniteltu.

We all love happy endings.

Kun elämä menee vuoristorataa pitää pitää kädet turvakaiteen sisäpuolella

Yritän hautautua syvälle hupparini uumeniin pakoon kylmältä syksyiseltä ilmalta, joka tuntuu lähenevän omalla mittapuullani enemmänkin absoluuttista nollapistettä. Ja nyt hyvät lukijat, ottakaa huomioon, että olen sisätiloissa kirjoittamassa. Taustalla korviini soi puoliksi rikkinäisistä kuulokkeista David Garretin Rock Shymphones levy Spotifystä, jota hiljattain olen oppinut käyttämään ja se saa kylmät väreet kulkemaan entisestään selkäpiitäni pitkin. Välillä yllätän itseni suunnittelemasta kouluratsastusliikkeitä johonkin upeaan viulusovitukseen vanhoista rock klassikoista.

Sen sijaan siis, että lukisin englanninkokeisiin istuskelen keittiössä tietokoneen ääressä miettimässä niitä näitä. Tutkiskelemassa hevosten myyntisivustoja ja kuuntelemassa musiikkia. Samalla mietiskelen tulevaisuuttani. En koulun osalta, vaan ratsastuksen. Olen kulkenut nyt pitkän aikaa ajatuksissani ympyrää pääsemättä oikein minnekään. Kuitenkin tämä tilanne ja kaikki asiat joita olen miettinyt on kasvattanut minua hirveästi henkisesti ja olenkin oppinut ottamaan asioita sellaisina kun ne ovat. Toki, olen pistänyt itkuraivareita pystyyn nyt useammin kuin pitkään aikaan vaikka ikää löytyykin jo se 16-vuotta. Jotenkin kuitenkin asiat täytyy saada purettua mielestään ja itkeminen poistaa turhat antipatiat mielestä.

Ami voi tällä hetkellä hyvin, vaikka jalka nyt ei vielä olekaan kunnossa. Kuitenkin suurimman osan ajasta jalka ei täyty nesteestä, vaan on alhaalta täysin saman näköinen kuin viereinen jalkakin lukuunottamatta ylempänä, katkeamiskohdassa olevaa nestepattia. Hevonen kävelee suhteellisen normaalisti, tosin ontuu vielä. Olemme käyneet nyt kävelylenkkejä niin maasta kuin selästäkin käsin. Päivästä riippuen hevonen on kulkenut puhtaasti ja sitten epäpuhtaasti. Kuitenkin koko ajan ollaan menossa parempaan suuntaan. Se on hyvä - ehkä jo vuoden vaihteen jälkeen pääsemme tekemään enemmän asioita.

Ami itse ei näytä tiedostavan välillä kipeyttään, sillä tänäkin aamuna rakas konini otti ja lähti oikein kunnolla, eikä tietenkään minulla ollut kameraa silloin kun sitä olisin tarvinnut. Ami on kuitenkin hyvin jumissa kropastaan, joten vaikka ollaan päästy hiukan ravailemaan kentälle meidän meno on todella jäykkää. Molempien osalta. Olen huomannut, että ryhtini on alkanut valahtamaan ja jalkojen paikka taas löytyvän enemmän edestä kuin takaa. Mutta tämä ongelma korjautuu varmasti aika nopeasti kun pääsen taas aktiivisemmin ratsastamaan.

Kiss me always goodnight

Ami on jotenkin aina niin ilonen, että mä en pysty olemaan surullinen sen lähellä. Kuitenkin mä olen - valitettavasti kun ihminen olen, miettinyt paljon sitä, miltä tuntuis jos olis se terve hevonen. Mitä jos mäkin saisin mennä kisoissa ja valmennuksissa kun monet muutkin? Samalla oon tullut miettineeksi, että mitä mä olen tehnyt väärin kun en menesty harrastuksissani, vaikka teen paljon töitä ja sitten toiset pääsee eteenpäin tosta vaan, eivätkä arvosta asiaa mitenkään. Kuitenkin olen aina päätynyt siihen tulokseen, ettei asia ole minun päätettävissäni ja joskus nyt asiat vaan menee näin. Se kyllä sitten kääntyy toisinkin päin jossain kohtaa. Eikä kaikki ole niin hyvin miltä päälisin puolin voi näyttää. Tää on nyt meidän tilanne ja tästä me nyt selvitään. Katsotaan mihin se sitten riittää. Jossei riitä me ollaan ainakin yritetty kaikkemme.

Viime viikonloppuna meillä oli myös äidin kenttäkisat. Oli jännittävää nähdä Niinisalon meininkiä sillon kun siellä on isommat kisat. Manta-poni meni aivan upeasti ja teki kaikkensa. Mä olin aivan sekasin koko sen ajan, koska jännitin niin paljon. Kamerakaan ei toiminut, kun en pystynyt keskittymään sen korjaamiseen. Kouluosuus oli suurimman jännityksen alaisena, mutta Manta ja äiti suoriutu siitä todella upeasti. Esteitä jännitin lähinnä nurmen liukkauden vuoksi ja sen takia, että kaks ratsukkoa ennen äitiä joku ratsastaja lensi suoraan esteiden sekaan ilmeisesti murtaen lonkkansa. Mutta äiti kuitenkin haltsas koko radan upeasti ja aika oli toiseksi nopein, koska äiti teki sellassia käännöksiä mihin kukaan muu ei pystynyt.

Kouluradalla

Esteradalla. Korkeus ei tuota ongelmia.

Valitettava tapaturma.

Maastokokeessa mua ei juurikaan jännittänyt, sillä tiesin, että äiti sekä Manta tietää mitä tekee. Oli hienoo nähdä miten erillaisia hevosia harrasteluokassakin oli ja pongasimpa muutaman tutun bloggaajan hevosineen sieltä. Ihailin erityisesti upeaa tukkajumalaa Pyry Waan suokkia. Äitin ja Mantan rata meni ihan hyvin, vaikka yksi ärsyttävä kieltäytyminen radalla tulikin. Paskan maun suuhun jätti tosin maalilinjatuomari sekä muutama vapaaehtoistyöntekijä, jotka väittivät kiven kovaan, ettei äiti ollut ylittänyt maalilinjaa, vaikka itse olin kameran kanssa suoraan linjassa maalilinjan kanssa ja äiti ylitti sen kyllä vauhdilla. Ties mistä sitten kaivoivat äitille ajan sieltä...

Se tunne, kun kamera ei vaan toimi!

Kumeita hörähdyksiä tallin puolelta!

Hörihöri vain täältä tallinkin puolelta. Tänään tuo lyhyenläntä punapää, joka itseään omistajakseni kutsuu ilmestyi tarhaan mukanaan joku ihmeellinen huriseva vempele, jota sitten totta kai piti puhallella ja ihmetellä hieman. Kun sitten olin todennut vempeleen vaarattomaksi (siis minähän en pelkää mitään, mutta kun tuo tarhakaverini...) uskaltauduin lähemmäksi ja omistajani näytti jotkin sivut mitkä kertoivat MINUSTA. Kuulemma minun pitäisi nyt kirjoitella jotain tähän, mutta näillä kavioilla söhiminen noihin pieniin alaspainuviin juttuihin on niin vaikeaa, että minä nyt vain sanelen ja omistajani kirjoittaa. Samalla voinkin mussuttaa tässä hieman tuoretta ruohoa, koska ovelasti onnistuin omistajani mukaan rikkomaan, mutta omasta mielestäni vain uudelleen operoimaan tuon meidän aidan jotta pääsimme vihreälle syömään!

Jalo ja arvokas ulkomuotoni saakin aloittaa tämän kirjoituksen!

Lueskelin tietenkin tässä alussa hieman tätä blogia mitä tämä lyhy punaruunikko (se jaksaa väittää, ettei ole punaruunikko, mutta minä väitän, että on) on minusta kirjoitellut blogiinsa. Otin melkein nokkiini siitä, kuinka teatraalisesti hän on minusta kirjoitellut sairastelujeni johdosta! Kyllä minäkin saisin hänestä sata ja yksi kirjoitusta, kuinka hän on ravatessaan lentänyt turvallensa tai loukannut koipensa. On muuten hassua, miten ihmiset eivät osaa laukata ollenkaan! Ne vain köpöttelevät tai ravaavat paikasta toiseen. Niin epäkäytännöllistä!

Mutta palatakseni asiaan niin minähän olen elämäni kunnossa! En näe mitään ongelmaa siinä, miksi en esimerkiksi voisi vetää kunnon laukkaspurttia laitumella ollessani (viereisellä laitumella oli höpsö yleisö, ne eivät tajunneet kauneudesta mitään!) tai ravailla edes takaisin tarhassani. Totta kai koipeeni sattuu, mutta enhän minä nyt onnu kuin käynnissä selvästi. Muutenkin elämä on niin lyhyt murehtimiselle! Omalla elämänkokemuksella ja monta surkeaakin surkeampaa luonnetta nähneenä olen oppinut ottamaan elämästä kaiken kiinni. Rauhoittua voi sitten taivaslaitumillakin.

Olenkin usein kuullut tuon kaksijalkaisen punaruunikon juttelevan ilmeisesti hänen emänsä mustan kaksijalkaisen kanssa, että ovat varmoja, että olen ennemminkin 7 vuotta kuin 17. No kyllä kaikkien nyt pitäisi tietää, että ikä on vain numero! Asenne ratkaisee ja minä olen päättänyt olla positiivinen maailman tappiin asti. Kunhan ruoka ei lopu nenäni edestä olen tyytyväinen!

Siinä on se musta kaksijalkanen. Se on se vanhempi ja sitä kuuluu kunnioittaa.
Meidän lauman vanhin tamma, joka on hyvin luotettava,
vaikka vähän kismittää menettääkin johtajapaikka.

Tässä taas tää punaruunikko, vaikka se nyt kuvassa onkin ruunikko.
Se vaihtaa väriä melkein kuukausittain. Sillä on ilmeisesti hyvin vilkas karvanlähtö.
Tätä en ihan vielä kunnolla johtajaksi myönnä, mutta ollaan me ihan väleissä.

Tässä ne tekee mulle ja mun tarhakamulle ruokaa!

Täytyis mun varmaan tosta tarhakaveristakin kertoa, kun se tossa kattelee vierestä. Kerrankin korvat hörössä! Se on vähän hassu tapaus. Karsinassa se on hirveän vihaisen näköinen ja mulle tulee aina kauhea halu kiusata sitä. Kun se tulee nuuhkimaan kaltereiden välistä mä vähän aina näykkään sitä. Tarhassa me taas ollaan ihan kavereita nykyään. Kauan mulla meni silti tottua siihen, koska se halus aina olla mun kyljessä kiinni. Se oli aluksi todella rasittavaa! Mutta sitten mä aloin tottua siihen ja se jopa opetti mut rapsuttelemaan. Vaikka nää kaksijalkaset hirveästi naureskelikin mua, kun kuulemma olin jotenkin niin avuton. Koittakoot itse tulla rapsuttelemaan selästä! Vaikka kieltämättä ne aina osuu niillä ulokkeillaan, mitkä niillä on kavioiden tilalla, oikeaan kohtaan.

Nykyään mä en vois elää ilman tota mun tarha- ja tallikaveriani. Aina kun se lähtee jonnekin niin mulle tulee paniikki, vaikka sitä onkin hieman hankala myöntää. Olen kuitenkin onneksi tajunnut, että se tulee kyllä aina takaisin en pyöri enää niin paljon karsinassani ja kyllä kunnon heinätuppo joskus korvaa ystävänkin!  Tänään taas kamuni lähti jonnekkin, se reissaa tosi paljon. Minä sain kyllä oikein mukavat rapsutukset ja (vaikken sitä myönnäkään) kuola valui taas suupielestäni kun se tuntui niin hyvältä.

Kun ne palas mä olin tietysti ottanut asian ihan lunkisti ja hiukan vain hörähetelin tervehdykseksi. Punaruunikko tuli sitten mua taas rapsuttelemaan ja antoi porkkanan - tosin jouduin venyttelemään niiden eteen. Eipä silti, menen vaikka rullalle kunhan saan pieniä makupaloja. Kaksijalkaiset vaan naureskelevat minua, mutta hei, ei sitä koskaan tiedä koska seuraava nälänhätä iskee! Punaruunikolla on myös tapana laittaa nyt mulle kipeään jalkaan jotkin ihmeellisen jäiset pussit ja tykkään aina maistella niitä ennen kun ne laitetaan. Ne tosin on niin kylmiä, ettei niistä saa kunnolla purastua joten siirryn yleensä suosiolla heiniin. En myöskään tykkää kun niitä laitetaan jalkaan, joten yritän vähän pakoilla sitä hommaa aina. Varsinkin kun se tehtiin tarhassa. Lopulta ilmeisesti punaruunikko luovutti sen suhteen, koska nykyään se laittaa ne jutut vain aamuisin ja iltaisin. Sen lisäksi ne laittaa jotain tököttiä, jostain pullosta, joka pitää hirveää ääntä. Hui!

Sitten tähän loppuun voisin kirjoittaa kesäisestä nöyryytyksestäni, mitä ilmeisesti punaruunikko tänne ei ole kirjoittanut. Alkukesästä minua kiusasivat ötökät todella paljon ja kun punaruunikko saapui taas takaisin kotiin niin ne ostivat minulle ÖTÖKKÄLOIMEN! Siis näytin siinä aivan hupsulta ja en pitänyt yhtään siitä, että se pitää vetää pään läpi. Kun vielä he saivat siihen pääosan niin meinasin pyörtyiä. Näytin ihan marssilaiselta siinä! Onneksi täällä päin ei kuljeskele miehiä, ei sellaisissa kehtaisi näyttäytyä. Onneksi naapurissakin olen huomannut muutamalla ystävällä olevan samanlaiset niin asia ei tunnu niin nololta. Sitäpaitsi, onhan se ihan mukavaa kun ötökät eivät pääse syömään, eikä tarvitse juosta niitä karkuun. Jää enemmän aikaa syödä!

Siis katsokaa nyt! Kuin avaruudesta saapunut!

Edes tyylikkäimmät poseeraukseni eivät saa sitä näyttämään hyvältä!

Nyt punaruunikko haluaa itse sanoa jotain vielä loppuun, joten heipä hei! Kirjoittelen sitten taas joskus hieman enemmän kuulumisiani, etteivät asiat vaan pääse vääristymään liikaa!

Noniin, eli tämä "punaruunikko" omistaja huomasi juuri, ettei ole esitellyt blogissaan Saksasta ottamiaan kuvia! Varautukaa siis viikonlopun jälkeen saamaan kaksi isoa KUVAPOSTAUSTA! :)

Jännityksen huokauksia ja väsyneitä haukotuksia

Olen. Kuollut. Kiitos. Kysymästä.

Buingiorno/Buenasera, signor/singnora/singnorina! Come sta? Mi chiami Essi, e Lei tu? Jag heter Essi. Vad heter du? How was your day? Did you sleep well? I'm little bit tired but don't mind about that.

Tällainen litania pyörii päässäni sen lisäksi, että mietin mitä vikaa Amin jalassa on. Tiistaina eli eilen meikällä oli ensimmäistä kertaa kieliä lukiossa. Siis kolme kieltä peräkkäin opinto-ohjauksen lisäksi. Miettikää, kolme kieltä samana päivänä! Italia on itselleni täysin uusi kieli, joten sitä on helppo alkaa oppimaan. Pidän nyt (en ehkä enää vuoden päästä) kielestä todella paljon ja todella hienoa päästä aloittamaan täysin puhtaalta pöydältä! Ruotsi takertelee edelleen, mutta siksi olenkin starttikurssilla. Englanti lähinnä pelottaa vain sen takia, etten osaa juurikaan kielioppia.

Näin suoritettuani asiaan kuulumattoman pääkopan purun voinkin siirtyä kelailemaan viikon tapahtumia. Eli siis en mitään. Suurimmaksi osaksi en ole tehnyt mitään viikkoisin, vain kylmännyt Amin jalkaa ja laiskotellut. Viikonloppuna sitten ratsastin yhtä suomenhevosta, joka oli aivan ihana. Olin ensin perjantaina kentällä ja tehtiin ihan pelkkää perusratsastusharjoittelua kuten ympyröitä, kaheksikkoa ja hieman väistöjä. Sunnuntaina sitten mentiin äidin kanssa maastoon ja laukkaspurtin jälkeen tehtiin väistöjä, avoja ja hieman sulkuja. Ihana poni!

Lauantaina taas suunnattiin ratsastuskoulu Zilpalle estekisoihin. Seuraesteet kyseessä ja meidän luokat 80cm ja 90cm. Noh, kuinkas ollakkaan kerrankin oltiin ajoissa ja aivan liian ajoissa. Meni varmaankin muutama tunti ennen kuin äiti pääsi radalle, mutta onneksi saatiin lainata yhtä yksityistallin karsinaa. Noh, sitten kun äiti pääsi radalle meikä jännitti niin, että kamera ei meinannut pysyä kädessä. 80cm meni upeasti nolla nollat ja valkoinen ruusuke lähti kotiin. Ja kvaalit tuli eli kenttikset kutsuu! Ysissäkympissä sitten alusta lähtien kaikki ei vain toiminut. Ensinäkin rata oli todella haastava seurakisoihin kaikkine suhteutettuineen ja kaikki esteet MAXIMISSAAN. Säännöissähän se on maksimissaan kolme estettä siinä korkeudessa. Noh, toinen este tuli alas, muutama todella hyvä hyppy sen jälkeen, vitoselta huonosti alas vaikka hyppy oli hyvä, päätykaarre sarjalle, jossa laukka kuoli ja kompastuivat, mutta jatkoivat urheasti sarjalle. Ensimmäisestä hypystä selvisivät ok, mutta okserissa takapuomi etujalkoihin ja ympräi. Sydän kurkussa juoksin radalle, koska äiti ei heti noussut. Olivat kuitenkin molemmat selvinneet pelkillä naarmuilla. Jälkeenpäin äiti sanoi, ettei hän ollut heti noussut, koska häntä oli ottanut päähän oma tyhmyys. Olisi kuulemma pitänyt suosiolla ottaa kielto sarjalle. Mutta eka rata, kaikki maksimissaan ja hirveästi erikoisesteitä joten ihan ymmärrettävää.

Aina ei voi ammattilainenkaan onnistua. Ei edes joka kerta.

80cm mukaan ruusuke. Manta näyttää siltä kun olisi jo kyllästynyt parrasvaloihin! 

Onnistuneita hyppyjä 90cm. Korkeudestahan se ei ole kiinni.

Seuraava viikko meni sitten lukioon tutustuessa ja tosiaan kuten jo mainitsinkin emme ole tehneet paljoa mitään. Torstaina eläinlääkäri sitten tuli ja minä lähdin koulusta pois kahden tunnin ajaksi. Olin ihan hermona, että mitä sieltä löytyy. Paraneeko se koskaan? Joudunko jo nyt luopumaan siitä? Kun mietin nytkin ja silloinkin sitä, että miltä tuntuisi vaihtaa Ami johonkin toiseen hevoseen aloin melkein itkemään. Siitä hevosesta on tullut jo niin suuri osa minua, etten voi hylätä sitä. Siksi minusta ei olekaan kovan tason kilparatsastajaksi. En pysty vaihtelemaan hevosia kun sellainen tilanne tulee, ettei tällä mahdollisesti voisi enää kilpailla. Rahakin on tietysti ongelma, mutta vaikka sitä olisi tallini olisi varmasti täynnä  rampoja.

Eläinlääkärin ennusteet olivat kuitenkin suhteellisen hyvät. Ensin kauhistuin kun eläinlääkäri alkoi puhumaan 100% repeämästä eli täydellisestä katkeamisesta, mutta kun selvisi, että kyseessä on syväkoukistajajänteen tukiside olin helpottunut. Tämä vamma ei hevoselle ole mitenkään hirveästi käyttöä rajoittava, mutta voi olla hyvinkin pitkään kipeä. Koskaan jalka ei varmastikaan palaudu saman näköiseksi kuin naapurinsa, mutta kun kipuilu lakkaa hevosesta on vielä kouluhevoseksi. Esteet ja maasto täysi nou nou. Ajattelin käydä jossain vaiheessa tilaamassa tukusta monta kiloa pumpulia ja pyöräyttää tuon hevosen siihen. Tämä tukisidehän myös joissain tapauksissa katkaistaan varsoilta, jos jänteet ovat liian kireät.

Nyt siis vain kylmäystä, hoitavia aineita, kylmäystä ja lepoa. Niin kauan kun hevonen ontuu sillä ei saa tehdä mitään suurempaa. 2 viikkoa täydellistä lepoa vielä ja sitten voi käydä selässä. Mutta voi olla, että hevonen kipuilee vielä marraskuussakin. Sen näkee nyt sitten mikä tilanne on. Hevonen on vanha sekä riskiostos, joten tämä oli jollain tasolla odotettavissakin. Nyt vain sitten parannellaan ja katsellaan. Kuitenkin hevonen on opettanut minulle enemmän kuin yksikään tähän mennessä. Jos mitään muuta tästä ei käteen jää niin erittäin hyvät ja käytännönläheiset opit yleisessä hevosmiestaidossa sekä henkisen puolen kasvattamisella. Aina ei voi tosiaan voittaa, jotkut sitä joutuvat jopa odottamaan kauemmin. Meillä on silti vielä Manta ja äiti on luvannut tunteja Kyläkorvesta, joten kehitykseni ei kuitenkaan tyssää ihan kokonaan.

Sain nyt myös luvan ratsastella yhtä 12-vuotiasta puoliveriruunaa tuossa muutaman sadan metrin päässä ja kävinkin kokeilemassa tätä eilen. Aivan ihana vekkuli tapaus, mutta vaatii minulta paljon osaamista. Se ei anna mitään ilmaiseksi ja pelästyi halutessaan joka kulmaa. Mutta kun purin hammasta yhteen, rauhoitin käteni ja istuin, istuin ja istuin meidän yhteistyö lähti erittäin hyvin käymään. Lopputunnista se oli erittäin rento. Menen nyt sunnuntaina uudestaan, joten katotaan miten silloin sujuu.

Nyt on tosiaan vain kyse kärsivällisyydestä ja onnesta. Toivotaan, että se kerrankin lankeaisi meidän yllemme.